”Ihminen vanhenee, kuolee, katoaa. Miten käy kirjan?” – Juha Seppälän ”merille” on hätähuuto painetun kirjan puolesta

Kuvat: Laura Malmivaara / Siltala

”Taidan jo kohta sammua. Sauhuan vielä, mutta en suitse. Tunnen, että sydän vielä sykkii ja keuhkojeni palje käy siellä jossain uumenissani. Tiedän, että henkeni huuru kumpuaa ihaloihin ilmoihin ja haihtuu sinne, patsaana päivällä ja soihtuna yöllä, merkkinä merenkulkijalle hänen matkansa suunnaksi. Mutta sen hehku on poissa enkä saa enää sulamaan hankea edes omilta hartioiltani. En saa enkä tahdokaan.”

(Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan, 1920)

* *

Juhani Ahon lastukokoelmaan sisältyy lastu Tulivuori sammuessaan, jykeväpolventoinen elegia ja allegoria vanhenemisesta. Tämä muistui mieleen Juha Seppälän uusinta teosta lukiessa. Seppälä (s. 1956) työstää samaa teemaa, ponnella ja jykevyydellä. Paino on eletyn elämän arvioinnissa sekä huolessa kirjallisuuden ja sivistyksen hiipumisesta. Sen äärellä ovat olleet muutkin, viimeaikaisista tuttavuuksista mainittakoon Hannu Mäkelän Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja (Kirjapaja 2022; lue Kulttuuritoimituksen arvio).

Pienellä alkukirjaimella kirjoitettu merille (Siltala, 2023) on rakenteeltaan lukijaa aluksi haastava, mutta lopulta palkitseva. Seppälän laaja tuotanto painottuu novelleihin ja myös tämän teoksen rakenteessa voi – niin halutessaan – hahmottaa toisiinsa kietoutuneita novelleja.

Eletään lähitulevaisuuden dystopiassa, jossa paperista – siis myös kirjoista – on tullut ongelmajätettä. Kirjoja saa omistaa vain pienen rajoitetun määrän, ja ne on kirjattava viralliseen rekisteriin. Loput tuhotaan viranomaisten toimesta, ellei niille löydy käyttöä esimerkiksi eristemateriaalina.

Kirjan runkokertomuksessa ikääntynyt kirjailija haluaa pelastaa tuhansien kirjojen kirjastostaan satakunta merkityksellistä ”autiosaarikirjaa”; ne kaivettaisiin muovikapseleissa maahan – kaivetaanhan ydinjätekin kallioon. Kertomus kirjojen kätkemisestä taitelijaystävä Bomanin merenrantamökille antaisi jo sinänsä ainekset itselliseen novelliin, varsinkin kun kertomukseen liittyy naapurimökin salaperäinen nainen.

Kirjaan sisältyvä toinen kaari rakentuu kirjailijan lapsettoman setävainajan testamenttiin, jossa veljenpoika on yllättäen määrätty edunsaajaksi. Matka Pohjanmaalle tutustumaan tuntemattoman sedän jäämistöön on matka menneisyyteen, josta ei ole muistoja. Samalla se havahduttaa pohtimaan kuolemaa ja siihen liittyviä pelkoja. ”Kuoleminen. Arvoituksellinen siirtyminen olotilasta toiseen.” Sedältä jäi talo ja tavaroita, mutta mitä sitten? Kirjailijalta ei jää edes kirjoja, ne haudataan.

”Minulla ei ollut jälkeläisiä. Ei Bomanillakaan. Eikä sedälläni, jota en ollut nähnyt kolmeentoista vuoteen. Tai viiteentoista. — Me katoaisimme kokonaan.”

Teoksen kolmas kaari hahmottuu työn alla olevaksi romaaniksi. Sen kehyskertomuksena olisi ollut juuri tuo mainittu kirjojen kätkemishanke Bomanin mökille. Mutta kuten kirjailija kertoo tuskailleensa oikeassa elämässään, romaania hän ei koskaan saanut aikaiseksi, eikä se synny nytkään.

”Neljäkymmentä vuotta olin suunnitellut kirjoittavani romaanin. Miksi en tehnyt sitä? Miksi minusta ei tullut romaanikirjailijaa, oikeaa kirjailijaa? — Koska yritelmäni pysähtyivät kymmeneen sivuun. Miksi? Kirjan kanssa olisi pitänyt elää vuosia. Siihen olisi muutettava asumaan, se tuntui ahdistavalta. —

Tiesin, miten romaani kirjoitetaan. Kuvaisin keinotekoisia rajoja, ylipääsemättömiä, erilaisia yhteensovittamattomia taustoja. Antaisi vieraudesta ja sivullisuudesta kärsivän ihmisen ottaa voiton ympäristöstään, itsestään.”

Jos tuo edellä kuvaamani kirjan rakenteen hahmottelu antaa kuvan hapuilevasta tai kokeilevasta yrityksestä, tämä harhaluulo katoaa nopeasti tekstin avautuessa ja syventyessä. Ei kirja mikään helppolukuinen ole; lukijaa viedään välillä sinne ja tänne, mutta osaset solahtavat sivujen myötä kyllä paikoilleen.

”Pienentyy mun ympär’ elonpiiri…”

Kirjailijan ja taitelija Bomanin suhde on kuin pitkospuut, jotka johtavat läpi kirjan. Heidän suhteensa kuvaus on samalla kahden toisiinsa limittyneen, vahvasti eletyn elämän kuvausta. He eivät ole varsinaisesti ystävyksiä, vaikka hakeutuvatkin toistensa seuraan. Kulkevat eri teitä, tulevat yhteen, lähtevät taas, tulevat taas. Tässä ollaan, tähän on päästy, eri reittejä; entä sitten? Oliko se vaivan väärti? Nyt on seesteistä, näkyvissä vain loppulaskettelu maaliin.

”Meillä ei ollut enää esteitä voitettavana eikä rajoja ylitettävänä. Emme kaivanneet lomaa omasta elämästämme, jos tiedätte mitä tarkoitan. Olimme astuneet sivuun, luovuttaneet paikkamme. Emme etsineet mitään. Oli tullut ilmeiseksi, että sitä, mitä olisimme etsineet, ei ollut olemassakaan.”

”Ehkä olisi liikaa sanottu, että ymmärsimme toisiamme, mutta saatoimme tuntea toistemme seurassa jonkinlaista turvaa – ajatus, jonka kumpikin olisi jyrkästi torjunut. Osasimme välttää yksimielisyyden tavoittelemista. Elimme vailla keskinäistä riippuvuutta tai valtasuhteita. Ei palvelijaa, ei isäntää.”

Miesten pohdinnoista välittyy tunne siitä, että tämä maailma ja nykyhetki eivät ole enää heitä varten. Ihmissuhteissa ei ole näkymiä, työt on tehty, on elonpiirin pelkistämisen ja kuolinsiivouksen aika. Loppukesän varjot terävöityvät; arjen ja elämän pienetkin asiat pohdituttavat. Vanhat tavarat, kaupassa käynti, sää, kielen köyhtyminen. Mutta ennen kaikkea esiin nousevat muistot: ihmissuhteet; naiset ennen kaikkea, opiskelut, työt; tehdyt ja tekemättömät, valinnat; oikeat ja väärät.

Seppälän kerronta on yhdistelmä viipyilevää tajunnanvirtaa, teräviä aforisminomaisia oivalluksia, tarkasti kuvattuja henkilöhahmoja ja vetävää kerrontaa. Ehkä kirjan teemoista johtuu Seppälän kielen ja sanonnan jonkinlainen tumma perusvire. Se ei ole vakavuutta eikä synkkyyttä vaan pikemminkin hienovaraista hymähtelyä luopumisprosessin myötä. Tämä ei koske kirjan loppuratkaisua, josta tuonnempana. Mainittakoon vielä, että myös luonnonkuvauksen, erityisesti meren, porilainen Seppälä hallitsee. Hämmästyttävän hienosti se istuu kirjan muun tekstin lomaan:

”Tyrskeet hajosivat tuulessa pitsimäiseksi verhoksi kallioiden ylle. Vihmovassa ilmassa oli suolan makua ja ruskolevän kirpeää tuoksua. Yksinäinen lokki yritti rannan suuntaisesti luovia eteenpäin, mutta tuuli tarttui siihen yhä uudestaan, kohotti ylöspäin ja heitti laajassa kaaressa takaisin.”

”Luotsikutterit tempoilivat laiturissa kiinnitysköysissään. Ne paiskautuivat autonrenkailla päällystetyillä kyljillään laituria ja toisiaan vasten, ponnahtivat takaisin niin pitkälle kuin köysi antoi myöten ja kimpoilivat kiukkuisten, kahlittujen eläinten tavoin kohoillen aallokossa taas sykäyksittäin laituria kohti.”

Sitten se loppuratkaisu

”Olisi helpottavaa kirjoittaa jotain ’viimeisestä kirjasta’, jossa ei tarvinnut enää välittää mistään. Ensimmäinen romaani olisi viimeinen.”

Kirjan loppuluvussa Seppälä antaa totisesti palaa. Erno Paasilinna nyökyttelisi: juuri näin! Muutamaan vimmaiseen sivuun sisältyy tulikivenkatkuinen analyysi nykymaailmasta. Osansa saavat kirjallisuus ja muu niin sanottu kulttuuri, lehdistö, puoluepolitiikka, maailmanpolitiikka, pandemia, ilmastonmuutos, jalkapallo, ravintolakulttuuri – ja siunatuksi lopuksi myös kirkko.

”Kun lähden, en paukauta ovea perässäni. Minä katoan, kuin kirja.”

Merille ei voi olla Seppälän ”viimeinen kirja”. Sanottavaa ja kerrottavaa riittää. Jäämme odottamaan jatkoa.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua