Ihminen on pedoista pahin – arviossa kaksi teosta eläintuotannosta

Myös eläintuotannossa raha ratkaisee. Kuva: Pixabay / Oppian / Into

Kaksi teosta samasta aiheesta, samalta syksyltä, toinen amerikkalainen, toinen suomalainen, molemmat tietokirjoja lähde- ja viiteluetteloineen, molemmissa sama sanoma: ihminen on hirviö.

Amerikkalainen psykologi Melanie Joy käsittelee teoksessaan Miksi rakastamme koiria, syömme sikoja ja pukeudumme lehmiin (suom. Maria Lindström; Oppian, 2024) ajattelumalleja, jotka ohjaavat ihmisten käsityksiä eläintuotannosta. Hän esittelee lukijoille karnismin käsitteen, joka tarkoittaa veganismille vastakkaista, tiettyjen eläinten syömisen oikeuttavaa uskomusjärjestelmää. Markkinatalous ylläpitää tehokkaasti tätä uskomusta: ihmiset ehdollistetaan lähes tajuamattaan syömään lihaa. Itselleni nousee vahvasti mieleen takavuosien McDonald’sin tv-mainos, jossa sika kehottaa ihmisiä: Syökää kanaa!

Karnismin ytimessä on ajatus siitä, ettei lihansyöntiä kyetä kyseenalaistamaan, koska sen uskotaan olevan luonnollista ja tarpeellista: ihminen on aina ollut lihansyöjä. Joyn mukaan sosiaalistumme pitämään lihaa biologiaamme rakennettuna seikkana, joten se on ihmisen hyvinvoinnille välttämätöntä. Veganismi sen sijaan nähdään epänormaalina ja tarpeettomana vaihtoehtona.

Karnismi on siis järjestelmä, joka ylläpitää lihansyöntiä ja lisää sen myötä eläinten hyväksikäyttöä. Mutta me emme syö eläimiä, koska on pakko, vaan koska haluamme. Joy nostaa esiin myös eläinrakkauden ja lihansyönnin välisen ristiriidan:

”Emme rakasta koiria ja syö lehmiä siksi, että koirat ja lehmät olisivat pohjimmiltaan erilaisia – lehmillä, kuten koirillakin, on tunteita, mieltymyksiä ja tietoisuus – vaan siksi, että käsityksemme niistä on erilainen.”

Syömme sikoja ja rakastamme koiria, emmekä edes tiedä miksi. Eläimet, jotka ihminen valitsee syömäkelvottomiksi, eivät liity inhon tunteeseen. Ihminen oppii jo lapsena, mitä eläimiä kohtaan ei kannata tuntea empatiaa. Lehmää ei voi halata, koiraa voi.

Myös näkymättömyys on tärkeää. Eläintä, joka päätyy syötäväksi, ei haluta nähdä, ei myöskään sen tuotantoprosessia, eikä varsinkaan siihen liittyvää väkivaltaa. Suurin osa eläimistä, joita syömme tai joiden tuotteita syömme, eivät ole mitään onnellisia kanoja. Sellaisia ei ruokataloudessa ole olemassakaan. Humaani lihatuote on jo käsitteenä järjenvastainen, sama kohtalo odottaa kaikkia.

Eläimiä pidetään syntymästään lähtien teollisissa tehotuotantolaitoksissa, joiden tarkoituksena on valmistaa tuote mahdollisimman alhaisin kustannuksin mahdollisimman suurella voitolla. Ruokaeläin on tuotantoyksikkö, jonka hyvinvointi on toissijaista. Kuluttajat eivät näe näitä tuotantolaitoksia, koska heidän ei haluta näkevän niitä. Karnismissa vallitsee siten vaikenemisen kulttuuri, jossa asioista ei puhuta. Mutta Joy puhuu.

Siat elävät tehotuotantolaitoksissa eristyselleissä, eivätkä näe koskaan ulkoilmaa. Osa niistä tulee hulluiksi. Tekstin kuvaus sikojen olosuhteista on suoraan sanottuna karmiva, eikä esimerkki härästä numero 534 ole sen suloisempi, kanoista puhumattakaan. Ihminen on eläimistä pahin ja julmin, empatiansa kadottanut peto.

* *

Kun Joyn teksti käsittelee eläintuotantoa amerikkalaisesta näkökulmasta, keskittyy Pavel Tahkovuoren ja Benjamin Pitkäsen tietokirja Rakkaat eläimet, joita syömme (Into, 2024) kotimaiseen aspektiin. Tahkovuori on vastuullisuusasiantuntija, joka tutkii eläintuotannon ongelmia, ja Pitkänen tunnettu eläinoikeusvaikuttaja. Heidän teoksensa menee Joyn tekstiä syvemmälle aiheeseen, mikä näkyy jo aivan sivumäärässäkin. Kirjassa eläinlääkärit ja maatalousalan työntekijät paljastavat kotimaisten eläintilojen ja teurastamoiden ongelmia, monet nimettöminä.

Tahkovuoren ja Pitkäsen mukaan käsitys eläintuotannosta on jäänyt jumiin 1960-luvun maalaisromantiikkaan. Ihmiset eivät halua nähdä eivätkä tietää. Idyllinen kuva vehreällä niityllä laiduntavista lehmistä on kauniimpi. Myös Tahkovuoren ja Pitkäsen teoksessa korostuu hiljaisuus: asioista vaietaan, koska niistä on kiellettyä puhua. Moni syö broileria, mutta ei koskaan näe kyseistä lintua elävänä, sillä broilerikasvattamot on suljettu katseilta.

”Kuolleet linnut kerätään pois, ja kärsivät tapetaan paikan päällä vääntämällä linnun niskat käsin, painamalla pään päälle saappaalla ja kiertämällä niska poikki. ”

Helposti ajatellaan, ettei meillä tuotantoeläimiä kohdella samoin kuin Amerikassa. Ajatellaan, että täällä on sentään kaikki hyvin, Suomihan on vastuullinen maa. Silti Suomessakin teurastetaan noin 80 miljoonaa broileria vuodessa. Teoksessa kysytäänkin, onko broileri enää edes eläin. Broilerihalleissa apaattiset ja liikalihavat linnut kasvavat tiheämmin kuin missään muussa Euroopan unionin maassa: 42 kiloa neliömetriä kohti. Se tekee noin 22 lintua.

Eläinsuojelulaki kieltää tarpeettoman kivun tuottamisen eläimille. Samaan aikaan siat kuitenkin lukitaan häkkeihin, joissa ei mahdu edes kääntymään, joissa voi vain seistä tai maata paikoillaan, kunnes päätyy teuraaksi. Sian koko maailma on noin yhden neliömetrin kokoinen. Myöskään lehmien pääsy laitumelle ei ole mikään itsestäänselvyys. Neljännes tiloista ei päästä lehmiä koskaan ulos navetasta. Hyvä lehmä on näkymätön lehmä. Tätä ei vain maitopurkin kyljestä näe.

”Taloudelliset intressit ja tehokkuuslähtöinen ajattelu ajoivat ihmisen jalostamaan lehmiä kohti luonnotonta ruumiinrakennetta ja maidontuottoa.”

Tahkovuoren ja Pitkäsen teos maalaa melko karun kuvan suomalaisesta eläintuotannosta ja eläinten kohtelusta. Ihminen kohtelee tuotantoeläintä huonommin kuin pahinta rikollista. Väkivalta ja välinpitämättömyys ovat tiloilla arkipäivää.

Lihaan ruokana liitetään hyvin positiivisia mielleyhtymiä, mehukkaat pihvithän ovat aivan parasta nautintoa! Hevonen on usein ensimmäinen eläin, jonka syömisen hyväksyttävyyttä jäädään edes pohtimaan. Koiran viimeinen matka ei todellakaan kohdistu teurastamoon.

Moni ei tulekaan ajatelleeksi, että esimerkiksi kananugetti sisältää vain noin puolet broilerin ja kalkkunan lihaa. Loput, toinen puolikas, koostuu jauhoista, broilerin nahasta, vedestä, mausteista, verisuonista, hermokudoksista. Tai että useat makeiset sisältävät liivatetta, joka valmistetaan keittämällä sikojen ja lehmien ihoa, jänteitä tai luita.

Molempien teosten kohdalla tuntui paikoin siltä, kuin shokki-efektin avulla sanomalle olisi haettu lisää totuuspohjaa ja yritetty inhorealismin keinoin herätellä lukijoita. Joka tapauksessa molemmat kirjat antavat paljon ajattelemisen aihetta, molempiin kannattaisi jokaisen lihansyöjän tutustua. Teosten lukemisen jälkeen on ainakin vaikea perustella sitä, miksi ihmisen olisi pakko sisällyttää ruokavalioonsa lihaa. Kirjat tuovat ilmi myös sen tosiseikan, miten vaikea ihmisten asenteita on muuttaa. Raha ratkaisee. Se ratkaisee aina.

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua