Runoilija ja kirjallisuusarvostelija Jukka Koskelainen on kirjoittanut romaanin. Se on hänen ensimmäisensä, ja lisäksi hän koristaa kirjansa nimen jälkiepiteetillä ”eli jäähyväiset runoudelle”. Jää hieman epäselväksi, kuinka tosissaan hän runogenren hylkäämisessään on, mutta sanoo sen uudelleen kirjan lopulla, romaanissa, jonka pääaihe on kirjan kirjoittamisessa.

Kertoja on toimittaja Arno, joka etsii kadonnutta runoilija-muusikkoa nimeltä Richard Vaasvesi eli Ricki, kirjoittaakseen tästä kirjan. Nimi ei näytä viittaavan kehenkään tunnettuun henkilöön, vaikka on sekin mahdollista. Cafe Cosmoksessa on sisällä kaksi romaania: se jota kertoja kirjoittaa ja se jota lukija lukee. Ne eivät ole sama, sillä Vaasvedestä valmistuva kirja kokee oman hieman synkän kohtalonsa, kun taas luettava kirja on Koskelaisen hyvästijättö runoudelle.

Kirjailija seuraa kirjailijaa

Asetelma on hauska ja muistuttaa Boswellista lähtenyttä metalinjaa. James Boswell oli skotlantilainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on kirjailija Samuel Johnsonin elämäkerta (Life of Samuel Johnson, 1991). Lisäksi vain omat muistelmansa kirjoittanut Boswell on muotoutunut symboliksi toista kirjailijaa seuraavasta kirjoittajasta. ”Olla jonkun boswell” on käsite taiteentutkimuksessa.

Boswellin muistiinpanotkin kertovat Johnsonista, tai siis kertovat siitä, miten hän seuraa Johnsonia ja kirjoittaa tästä. Boswellmaisesti on useammankin romaanin kirjoittanut myös muun muassa Saul Bellow, jonka romaaneissa on usein kaksi kirjailijaa, toinen minä-muodossa.

Toinen klassinen vertauskohta löytyy Miguel de Cervantesin Don Quijotesta, Varsin selvästi Richard Vaasvesi on kuin Don Quijote Manchalainen, tuulimyllyjä vastaan taisteleva romanttinen idealisti. Kertoja on aseenkantaja Sancho Panza, joka pyrkii paaluttamaan ihailemansa ritarin maan pinnalle ja myös pitämään huolta hänen imagostaan eli ”aseistaan”.

Runoromantiikan perinne

Koskelaisen teoksessa seurataan ilmeisen fiktiivistä runoilijahahmoa. On herkullista nähdä tämä Rick eräänlaisena yhdistelmähahmona vuosituhannen molemmin puolin kirjoittaneille rocklyyrikoille tai yleensä voimakkaasti yhteiskuntakriittiselle ja anarkistiselle runoudelle. Kuuluuhan kadonneen runoilijan laajaan esikuvastoon miltei koko tuon ajan runousihanteisiin vaikuttaneiden, 1700- ja 1800-luvulla eläneiden runoilijoiden joukko.

Siellä on William Blake, John Keats ja koko saksalaisen 1800-luvun romantikkojen seurue: Goethe, Hölderlin, Novalis ja filosofit Kantista Schellingiin ja Schlegelin veljeksiin. Taitaa siellä vilahtaa itselleni nuoruudesta tuttu Theodor Stormkin, Husumin suuri mies, myös Gottfried Benn ja Hugo von Hoffmanntahl ovat esillä. On siellä amerikkalaisista William Burroughs, ranskalaisista Arthur Rimbaud, ja tietty myös venäläisistä anarkismin isä Mihail Bakunin ja runoilija Joseph Brodsky.

Paljon viitteitä on idän mystiikkaan ja alkuperäiskansojen kulttuureihin. Suomalaisista runoilijoista Rick mainitsee kunnioittavansa Aleksis Kiveä ja P. Mustapäätä. Hyvästijättö näyttääkin koskevan koko tätä laajaa maailmanrunouden joukkoa.

Tulee mieleen, jättääkö Koskelainen hyvästit koko sille henkiselle perinnölle, josta hän Rick Vaasveden kautta kirjoittaa? Vilkuttaako hän myös muutaman kerran symbolina käyttämälleen Platonin luolavertaukselle? Tulkitsen jäähyväisissä olevan rakkauden osoitus runouden traditiolle.

Sivullisena sivullisuudesta

Uudemmista kirjailijoista on listoilla vanhoja viisauksia tutkinut englantilainen Colin Wilson ja hänen teoksensa Sivullinen ihminen (The Outsider, 1956). Edellinen onkin tärkeä linkki Rick Vaasveden henkilöön, sillä kirja on kertojan matkassa ja sen näkökulma erilaisiin sivullisuuksiin on kartoittajan kysymysten sarjaan verrattava teema. Kuten Wilsonin kirja on Koskelaisenkin teos sivullisen kirja sivullisuudesta.

Rickin teosten nimet jo viittaavat romantiikkaan, kuten ”Myrskyn syövereissä” ja ”Varjo tekee paluun”. Aika ajoin näyttääkin kerronta hieman parodiselta, ja jäähyväiset tuntuvat vilkuttavan runouden mukana myös koko romanttiselle maailmankatsomukselle. Rickin kohtalo on lopulta aika raadollinen, ainakin sivullisen silmin, vaikka hän on etsinyt egosta vapaata luonnon virtaavuudessa elävää alkuperäisihmistä.

Koruton ja toteava tyyli

Kerronta on sinänsä viileän toteavaa, tapahtumia ja niiden maisemia luettelevaa. Tempo on kuitenkin verkkaisuudessaan koko ajan etukenoinen eivät muutamat takautumat haittaa pääjuonta, joka pysyy kronologisena. Tämä on hyvä ratkaisu ja poikkeaa monien nykyprosaistien trendistä kirjoittaa ns. hyppivällä metodilla saman henkilön eri ikäkausista. Juonen kohokohta on runoilija Rickin löytyminen oudon syrjäisestä Café Cosmoksesta Pyreneillä.

Arjen kuvausta on runsaasti. Kertojan vaimo Sanna ja lapsi Elina ovat kaiken aikaa läsnä, ja se iän ikuinen Datsun pikkuvikoineen. Romaanissa on mukana runsaasti kirjailija- ja muusikkopiirien henkilöitä, joiden seurassa kerronta etenee, keskusteluin ja muisteluin. Arnolla on myös omien haaveiden kohde, mikä seikka mainiosti vertautuu romantiikkaan. Marjon kanssa ei päästä pitkälle suhteessa, kuten ei Richardkaan ole päässyt rakastamansa Olgan kanssa.

Realismi napsii koko ajan pieniä piilovoittoja unelmista. Taitavasti Koskelainen antaa lukijan päätellä, että Rick käyttää huumeita heidän viimeisen kohtaamisensa aikana. Tämähän haluaa aika tiuhaan käydä hotellihuoneessaan ja palaa sieltä aina väsymyksensä voittaneena ja pirteäksi muuttuneena.

Kiintoisa on myös kertojan luonne. Hän on lempeä, hieman heikkotahtoinen humanisti, ei kovin maskuliininen. Hän on myös ujosti kiinnostunut kaikista itseensä kohdistuneista naiskatseista ja kuvaa niitä psyykelleen keskeisinä huomioina ja viesteinä. Lukija voi asettaa hänet itsevarmuutta uhkuvan Rickin viereen ja vertailla. Epäilemättä pisteet kallistuvat loppua kohti hauraan kertojan luotettavuuden puolelle ja karismaattinen ja osin jopa megalomaaninen Rick näyttäytyy idealistina, joka yrittää mutta ei onnistu toteuttamaan syviä innoituksiaan.

Saksassa syvällisyyttä etsimässä

Keskeisimmän käsittelyn filosofisesti saa ”minuuden ongelma”, jota Rick on runoissaan ja lukemisinnossaan tavoittanut kuin Graalin maljaa. Onko minuus muuttuva vai kiinteä, tai onko minuutta todellisena lainkaan? Näitä ikiaikaisia kysymyksiä ovat ajaneet takaa niin zenbuddhistit, strukturalismin filosofit kuin jo saksalaiset romantikot. Kirja piirtääkin Rickin kautta eräänlaisen prototyypin runoilijasta, joka pyrkii kieltämään egon eli minuutensa ja joutuu realismin kanssa vaikeuksiin.

Saksalaisuuteen Rick on sukeltanut syvimmin. Hän on myös asunut Berliinissä ja Kasselissa, joissa kirjan loppupuolella kertojan kanssa kuljeskelee. Huumeet ovat lopulta vieneet runoilijan tavoittelemaan ”uusia tajunnan tasoja”.

Teoksessa on ainakin kymmenkunta runoa, jotka Rick on kirjoittanut. Ne vaikuttavat Koskelaisen kirjoittamilta, tavoitteena lähentyä vanhan romantiikan kaltaista ilmaisua, jossa erikoiset uusilmaisut vievät mieltä yleviin, tai paikoin houraileviin sfääreihin, ”pyhiin välähdyksiin”.

Vaasveden maine on syntynyt Suomessa lavarunoudessa, mutta myös rockmusiikin kautta. Hän on fanittanut muun muassa David Bowieta. Toinen idoli on Bob Dylan. Esiintyjänä Rickiä verrataan Artaudin ”maagiseen henkeen” julmuuden teatterissa. ”Yleisö pitäisi lumota, saattaa se transsiin, aivan kuin se ottaisi osaa shamanistiseen riittiin.”

Oma lisänsä on kerronnan usein katkaisevat päiväkirjamaiset tekstit, jotka ensi alkuun näyttävät Rickin merkinnöiltä, mutta saattavat loppua kohden olla myös kertojan kynästä (oikeasti tietenkin kaikki Koskelaiselta). Niiden sisältämä kriittinen näkökulma tuntuu usein varsin terävältä, esimerkiksi mekanistiseen ihmiskäsitykseen kohdistuessaan. Tärkeä puoli kirjaa onkin Rickin kautta välittyvän ajattelun ja käytännön elämänohjeistuksen osuvuudessa. Samalla kun teos hieman parodioi superrunollisuutta, se antaa sen sisältämälle viisaudelle tilaa. Näin lukija voi itse valita sympatiansa ja antipatiansa. Tämä on kirjan ehdottomasti suurimpia ansioita, olla liittymättä mihinkään suuntaukseen tai ajattelutapaan sinänsä. Don Quijote ja Sancho Panza ovat yhtä tärkeitä.

Yhteydet DDR:ään ja siellä asuneeseen kirjailija Thomasiin jäävät pinnalliseksi sivujuoneksi ilman kuvausta tai kannanottoa Berliinin muurin murtumisesta. Esiintyy väitteitä, joiden mukaan Rick on lainannut tätä tuntemattomaksi jäänyttä Thomasia miltei suoraan. Samantapaisia vihjailuja esitetään amerikkalaisen Robert. M. Pirzigin tekstien suuntaan.

Yksi näkökulma Café Cosmoksella on kuvata kulttuurielämän karikkoista realismia, sitä miten toisinajattelu ja kulttuurikeskustelu Suomessa on haaksirikkoutunut kauttaaltaan. Runouskin on muuttunut hajanaiseksi, kokeelliseksi lajiksi. Ehkä tässä ovat syyt, miksi Jukka Koskelainen hyvästelee runouden ja siirtyy proosaan.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua