Hyvässä dekkarissa selviää paljon muutakin kuin syyllinen – arviossa Sara Strömbergin Saalis

Kuvat: S&S / Göran Strand

Ruotsalaiskirjailija Sara Strömbergin tuorein rikosromaani Saalis (suom. Pekka Tuomisto; S&S, 2026) on hänen palkitun dekkarisarjansa kolmas osa. Aiemmat ovat Hakkuu (2024; lue arvio) ja Vyöry (2025).

Kirjasarjan päähenkilö on Vera Bergström (näppärä kiepautus kirjailijan omasta nimestä). Vera on paikallislehden toimittaja, Sara Strömberg on kirjailijuutensa ohella freelance-toimittaja. Hän on varttunut Västerbottenissa ja Jämtlandissa. Nykyään hän asuu Östersundissa. Samat pohjoisruotsalaiset tienoot ovat myös rikossarjan tapahtumapaikkoja.

Jos nämä kirjailijan valinnat vaikuttavat hieman mielikuvituksettomilta, niin hänen rikosromaaniensa juonet ovat kaikkea muuta. Saalis-teoksessa tapahtumien kulku on yllätyksellistä ja jännittävää. Asioiden tutkiminen on hankalaa, sillä aikajana on pitkä. Sitä paitsi Vera Bergström on toimittaja eikä poliisi. Tosin siitä voi olla myös etua. Rikollisen kannalta utelias toimittaja on taatusti aina ärsyttävä, mutta ei sentään muuten haitaksi. Vai miten lienee…

Heti Saalis-teoksen alussa kuvataan ankeutta: talvea, kylmyyttä ja pimeyttä. Eletään helmikuuta 2023. Tullivirkailijat seisovat Pohjois-Ruotsin ja Norjan rajalla lumimyrskyssä. Näkyvyys on huono, samoin nykytilanne. Norjan puolelta on alkanut virrata yhä enemmän huumeita, viinaa ja aseita.

Myrskyt väistyvät aikanaan, mutta vanhalle tullimies Arvidille synkkyyden kattama maisema on pysyvä mielentila. Hänen Marit-tyttärensä perheen murhasta on kulunut melkein kolmekymmentä vuotta. Vävy ja kaksi lapsenlasta murhattiin kotiinsa, mutta Maritia ei ole löydetty. Eikä murhien tekijää.

Paikallislehti Jämtlandspostenin tilanne ei ole kehuttava. Nykyaika uhkaa pyyhkäistä perinteisen lehden tieltään. Vera on viisikymppinen, kokenut toimittaja. Suuri osa hänen tuntemistaan kollegoista on joko kuollut, jäänyt eläkkeelle tai joutunut säästötoimenpiteiden kohteeksi. Tilalle on tullut uusi sukupolvi: digitaalisuuden huippuosaajat, joille Veralla ei ole mitään sanottavaa.

Juuri nyt pienessä toimituksessa pohditaan, miten pyristellä tilanteessa; pitäisi löytää jymyjuttu, ehtiä ennen muita ja saada ansaittua arvostusta. Syrjäkylien niukoissa aiheissa ei todellakaan riitä kaluamista, ja kauniit tunturimaisematkin auringonlaskuineen ja revontulineen on jo tuhannesti esitelty ja ihasteltu. Mikä siis neuvoksi?

”True crime”, sanoo Vera samalla hetkellä, kun päätoimittaja Strömmen läväyttää pöydälle kellastuneen sanomalehden ja selaa esiin artikkelin Storlienin kirvesmurhista. Ratkaisemattomista murhista vuodelta 1995. Tähän Jämtlandpostenin toimituskunta aikoo tarttua.

Vanhaa tapausta on nyt lähestyttävä eri suunnista. Ennen kuin voi löytää uusia näkökulmia, on kuitenkin palattava alkuun. Päävastuu tehtävästä lankeaa Veralle. Ihmisiä on jututettava uudestaan. Aikaa on kulunut ja mahdolliset havainnot ovat haalistuneet. Ja ne, jotka tietävät tai muistavat eivätkä ole puhuneet asioista aiemmin, todennäköisesti vaikenevat edelleen. Silti on yritettävä.

Jämtlandpostenin lukijoille ei toki aiota kertoa, että tässä sitä toimittajat selvittelevät vanhaa rikostapausta, jota poliisitkaan eivät ole kyenneet ratkaisemaan. Sen sijaan tarkoituksena on innostaa lukijat vuoropuheluun ja pohtia näiden raakojen murhien hiertävää ja lamauttavaa vaikutusta koko yhteisöön. Eikä mahdollisista lisävinkeistäkään olisi haittaa.

* *

Veran minä-muodossa kertomien lukujen lomassa lukijalle paljastetaan tapahtumia syksyltä 1995, ajalta ennen murhia. Harvaanasutulla tunturiseudulla ei ole aivan helppo ansaita elantoaan. Frank on luontoa kunnioittava ja vastuullinen metsästäjä. Silti hän on mukana järjestämässä opastettuja jahteja vauraille metsästysturisteille, mikä haittaa erityisesti seudun saamelaisten poroelinkeinoa. Frank puolustelee toimintaansa sillä, että näin menetellen metsästyskortittomia salametsästäjiä liikkuu alueella vähemmän.

Frankilla on huono omatunto siitäkin, että hänen pitäisi olla enemmän kotona Marit-vaimonsa tukena. Heillä on kaksi pientä lasta, joista toinen on juuri selviytynyt sairastamastaan leukemiasta. Pelko sairauden uusiutumisesta jäytää mieliä. Perheellä on myös rahahuolia, koska sairaalamaksut olivat mittavia.

Kirjan nykyajassa seurataan myös kampaaja Roya Morandin elämää. Hän on nainen, joka haluaisi nähdä asioiden valoisan puolen, mutta on huolissaan teini-ikäisen poikansa tulevaisuudesta. Oma menneisyyskin varjostaa. – Lukijalla ei ole aavistustakaan, miten Roya liittyy mihinkään, eikä Royakaan sitä tiedä.

Vera puolestaan tietää olevansa ammattikuntansa viimeisiä jalkautuvia toimittajia. Tai no, pitkien välimatkojen takia on kyllä istuuduttava ratin taakse juttuja hakemaan oli ajokeli millainen tahansa. Parempi sekin kuin tietokoneen ääressä kököttäminen, tuumii Vera. Hän on taitava puhuttamaan haastateltaviaan ja osaa olla myös kollegiaalisen rento lehden toimituksessa, mutta muuten hän on enimmäkseen omissa oloissaan viihtyvä yksineläjä.

Tosin tähän on aivan ilmeisesti tulossa muutos. Ainakin Veran sydämessä läikähtää, kun puhelimen näytölle ilmestyy tietty nimi. Kyseessä on hänen ystävänsä lapsuusajoista asti, mutta nyt tunne on saamassa syvempiä muotoja. Esteeksi voi muodostua vain Vera itse.

Sara Strömberg kirjoittaa konstailemattomasti, mutta tarkkanäköisesti. Teksti etenee sujuvasti, kuten rikosromaanilta sopii odottaa. Lisäulottuvuuksia tarinaan syntyy pohjoisen karusta ympäristöstä, jossa kirjan ihmiset elävät. Paljastuvat tapahtumat ovat hyytäviä, mutta rikosten selvittyä vuosikymmenten pelon kuoren ja toivon hauraan harson alta alkaa orastaa uusi aika.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua