”Huomaan löytäneeni teoksen, jollaisen olen aina halunnut löytää” – arviossa Raisa Marjamäen Ihmeellistä käyttäytymistä

17.09.2020
raisa marjamaki

Kuva: Olli-Pekka Tennilä

KIRJAT | Raisa Marjamäki on kirjoittanut rajun runoelman astumisesta kalseiksi koettujen mukaturvakäytäntöjen ulkopuolelle, heittäytymisestä tylsyydestä vaikeaan, valosaasteesta pilkkopimeään.

”Tämä kirja kertoo totaalisesta kyllästymisestä helppoon, urbaaniin kuluttajaelämään.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

Raisa Marjamäki: Ihmeellistä käyttäytymistä

  • Poesia, 2020.
  • 117 sivua.

Tämä kirja kertoo totaalisesta kyllästymisestä helppoon, urbaaniin kuluttajaelämään.

Raisa Marjamäen Ihmeellistä käyttäytymistä -teoksen (Poesia, 2020) ensimmäinen kyseenalaistamisen kohde on ylenmääräinen turvallisuuden tavoittelu. Kaikkialla vahditaan, että pysyisimme suunnilleen samanlaisina ja olisimme turvassa. Kypärä-turvaliivi-sukupolvi näyttää alkaneen saada tarpeekseen paapomisesta.

”Oletamme
hyvinvoinnin tarkoittavan:

lapset eivät kiiruhtele itsekseen pimeässä
eivät siltojen yli.”

Tämä on pakko lukea:

Lapsen on parempi karata pimeään. On hyvä, että lapsi katoaa pimeään.

Pimeä kohta on etsittävä, koska melkein koko taivas on öisinkin valaistu.

On mentävä, päästävä mukavuusalueen ulkopuolelle, jotta ei tukehdu valon tyhjyyteen.

Helppoa elämää vai?

Elämme kaikki jossakin mukavuuskuplassa. Filosofoimme mitä filosofoimme, mutta toisella kädellä syömme, emmekä huomaa olevamme tottumusten turvaloukussa. Vasta kun meitä uhataan, havahdumme puolustamaan suojauksiamme. Ihmisen adaptoituminen mukavuuteen ja turvaan on varsin vahvaa. Tästä maailmasta Raisa Marjamäen runous kävelee pois.

”En halua että elämääni helpotetaan
muuten siitä ei jää mitään jäljelle.”

Näkökulma laajenee lakiin, lainalaisuuteen ja sen tiedostamiseen.

Tuskin ymmärrämme, mitä ovat

”lait joiden alaisina
täällä kuljemme.”

Hallittu elämä, jota luulemme ainoaksi todellisuudeksi, onkin suureksi osaksi harhaa.

R.M. rikkoo itsestäänselvyyksiä, menee mukavuuden ulkopuolelle, kauas, kyseenalaistaa myös monta kyseenalaistamista, pyrkii, kokeilee, miltä tuntuu täydellinen maailman menon hylkääminen.

R.M. koettelee ja tutkii elämää, eikä selitä.

Historia näyttää vuosisatojen vaiheet, kapea ajankuva vain vahvistuu.

Kirjassa on pohdintaa ja väitelauseita, mutta ei niin paljon, että tekstistä tulisi abstrakti.

Konkreettisen kokeminen kuvaa kouriintuntuvasti tarinaa matkasta pimeään.

Kiinnostavan sivuhenkilön Ilonan kanssa runo pakenee kulutusyhteiskuntaa, sen saastetta ja suojeluhenkeä. Taustalla elää siis tarina.

Tämä Ilona onkin hyvin arvoituksellinen seuralainen, sivupersoona, yli- tai aliminä?

Kissa, tai elävä ihminen, tai mielikuva oikeasta kokemisesta?

Teos on havahduttamisrunoutta ja nykymaailmanmenon kritiikkiä.

Marjamäen lakoninen, toteava tyyli on kaukana tunteellisesta minän runoudesta.

Hän kirjoittaa (luultavasti ennen koronan saapumista) kulkutaudista, jonka toive toteutuu:

”he, jotka selvisivät perille
ja levittävät erästä loppua.”

Runo Efemeridi kritisoi suoraan valoisuutta, puolustaa, kuten koko kirja, pimeää tähtitaivasta ”valosaasteelta”. Luen ensimmäisen osaston kritiikkinä urbaanisuuden näivettävästä vaikutuksesta. Samalla tekstin riviväleistä voi lukea, että yliopistollinen kulttuuri on lähinnä kapea-alaisen tutkailun ja itsepuolustelun pesäke:

”Me pidämme tätä kapeaa ja paradoksaalista
maailmankuvaa yllä.”

Mihin luopuja-pakenija joutuu?

On löydettävä pimeä! Siihen on auttajana ehkä sivupersoonaksi tulkittava Ilona, hauskasti mystinen hahmo, toinen mieli, joka on kuin ”jumalsynnyttäjä Theotokos”.

Subjektille, joka ei ole tukkona ”vaan itse tukos”, huomautetaan:

”Kuvittelee löytävänsä perille,
ikään kuin se ei olisikaan monikko.”

Idealisti kuvittelee luopuvansa minästä, vaikka toivoo säilyttävänsä sen.

Niin ovela on ihminen!

Perällä oleminen muuttuu ”perillä olemiseksi” vasta pitkän, hitaan antautumisen jälkeen.

”Paikka on sama mutta planeetat toisin:
monikko on noussut esiin.”

Vai onko minä kuitenkin jäänyt irrottumattomaksi karmastaan:

”Ahne ja pieni subjekti
on taivuttanut ympäristön
ehtojensa mukaiseksi.”

Kylmyyttä

Kirjan keskiosa on suureksi osaksi suoraa kuvausta kylmyyden, syrjäisyyden ja pimeyden vallassa elämisestä. Kuun valo, lumi, etäisyydet, asumattomuus ovat hidasta maisemaa.

”maa on erääntynyt. Mutta
minä pöllyän täällä
tykkylunta ja kylmää tuhkaa.”

Ja:

”päivänvalon sukupuutto
kevyt äänetön veneeni.”

Äärimmäisten olosuhteiden kuvaus on poukkoilevaa, vaikeasti kokonaisuudeksi hahmottuvaa. Runotekstit ovat impressioiden, aistimusten ja maksiimien yhdistelmiä.

Taustalla kulkevan tarinan talvi on kova ja talttumaton. Sen sinnikkäässä kestämisessä on vastaan haraavaa haavoittuvaisuutta. Se on yhtäaikaisesti ruumiin ja mielen urhoollinen ihmiskoe. Se etenee äärirajoille:

”raja inhimillisen ja jonkin muun välillä
on vaikeasti hahmottuva, ehkä enemmän,
ehkä sillä on vaikeuksia olla”

Mutta minä päättää odottaa, ”että kaikkeus paljastais aikeensa”.

Seuraa lehdistötiedotteita latvasta, kieltäytyminen palata Etelä-Suomeen johtuu ”pallomaan ekologisesta tilanteesta”.

Lukija etsii myönteisiä ja kielteisiä kokemuksia.

Selviääkö karkulainen? Mitä pakenija löytää? Ainakin että:

”Periferiat eroavat toisistaan
enemmän kuin keskukset.”

Luonto antaa siis pitkälläkin tähtäimellä enemmän kuin kaupunki. Helppo uskoa.

Kauniit kohdat säväyttävät:

”erottumaton pyhäkkö
jonne valo siivilöityi
niin kuin tuho kevyimmillään.”

Uskonnollis-metafyysinen kysely päätyy siihen, että kuolemattomuuden ja kuolevaisuuden ”erot ovat eroja hienojakoisuudessa”.

Ei etelän etupajuisuudelle!

Loppukuva on jonkinlainen tilinpäätös pakomatkasta:

”runon puhuja on
immateriaalinen konstruktio”

Ei siis koe olevansa minä, ja hänessä:

”riitelee metropolin valoniitty
ja autiomaan ahdas tungeksiva tyhjyys”

Ikään kuin Marjamäen lainaama Joseph Brodskyn lause olisi tosi:

”ja mitä erämaahan tulee, erämaa on kaikkialla.”

Mutta ei kirja tähänkään lopu. Seuraa sarja Esteettisiä paradigmoja.

Tähän sisältyy keskeinen Argumentaatiovirhe:

”post hoc   ad hominem
yksin omavaraistuminen”

Lukijasta näyttää, että viimeinen luku on kirjoitettu ihmiskokeen jälkeen, lopulliseksi kertaukseksi tästä kaikesta. Se mikä on jäänyt pohjoisen kokemuksista on pysyvää:

”Ulkona sataa hiljaa lunta
mutta olosuhteista riippumatta
sielu on perillä. Se on sellainen
hirveän harvinainen.”

Ja alun helpon elämän kieltäminen on myös säilyttänyt asemansa:

”Pilvien pysähtymätön vyöry.
Mitä vähemmän minulle annetaan
sitä oikeammin se on. Mitä vähemmän -”

Ehkä matka opetti myös mieltä pääsemään siitä mikä urbaanissa yhteisössä täyttää mielen valheellisella runsaudellaan.

Ehkä piilotajuinen voittaa päivän tyhjyyden ajan virratessa,

”vuodet opettavat mistä päivillä ei ollut aavistustakaan.”

Kootuissa virheissä:

”R.M. oppi näkemään yhä selvemmin oman maansa
etupajuisuuden ja itsekolonialistisen surun
synnyinseudustaan.”

Raisa Marjamäen runoteos on älyllisesti kriittinen. Se on paneutumista kahteen aivan vastakkaiseen todellisuuteen, vähän samaan tapaan kuin vuoden nuoren taiteilijan Aapo Huhtan valokuvanäyttely Tampereen Taidemuseossa.

Kun Huhta rinnastaa kivikaupungin ja kauniin mutta vaarallisen luonnon, Marjamäki kyllästyy kirjassaan urbaanisuuteen ja pakenee pimeään Lappiin.

Jotenkin tämänkaltainen rinnastus on nyt vahvasti ilmassa, varsinkin nuoressa taiteilijakunnassa.

Ja ehkä kirjan kokemuksissa toteutui myös John Burnsiden visio:

”Ja koska se mitä opimme pimeässä
pysyy koko elämämme ajan
ja on kuin meren ääni joka työntää sivuun päivän
kalpean tiedon.”

Sisimmän portin takana on yön viisaus.

Luettuani kirjan kolmeen kertaan huomaan löytäneeni teoksen, jollaisen olen aina halunnut löytää. Siksi etten sitä täysin ymmärrä, se säilyy tärkeänä.

Erkki Kiviniemi

marjamaki ihmeellista kayttaytymista kansi scaled 1

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua