Humanistin kujanjuoksu – arviossa Hanna Weseliuksen romaani Sateenkaariportaat

Kuvat: Carl Bergman / WSOY

Hanna Weseliuksen romaani Sateenkaariportaat (WSOY, 2021) on kuvaus ikääntyneen juopon yliopistomiehen psyykestä, mielen hajanaisuudesta ja sivullisuudesta. Herran nimivalinta Egon viittaa sekä Metrotyttöjen laulamaan vanhaan ironiseen tangoon että egoon tietynlaisena minuuskuvauksena. Tätä tajuntaa kirja enimmäkseen on. Lisäksi on toinen kertoja, kirjailija, joka kaiken kirjoittaa ja on äänessäkin, niin kauan kuin Egonia jaksaa kantaa mielessään elävänä.

Maailmanmenon kummallisuutta ja muistoja

Egon on eläkkellä oleva tutkija, ”paskadosentti”, kuten hän itseään nimittää. Hän kohtaa samanaikaisesti maailman omituisena, sekavana, vaikeana ja huolestuttavaksi muuttuneena, samoin omien voimiensa hiipumisen, mistä hän ei varsinaisesti ole huolissaan. Hän ottaa elämän hankaluudet vastaan varsin urheasti, kiukuttelee mutta ei valita, vaikkakin lievittää oloaan katkeamattomalla alkoholin käytöllä.

Äidin kuoltua hän suuntautuu yhä enemmän menneeseen, kylpee muistoissa, tekee äidin kodissa jälkikuolinsiivousta, palaa esineiden kautta lapsuuteen. Lopulta hän matkustaa Karjalaan etäiseksi käyneen poikansa kanssa, äitinsä synnyinseuduille Sortavalaan.

Teoksen nimi Sateenkaariportaat juontuu Helsingin Malminkartanoon rakennetuista 426-askelmaisista portaista, jotka maalattiin kaikin sateenkaaren värein ja joita kansallismieliset käyvät aika ajoin tuhrimassa mustavalkoisiksi.

Tyylillisiä piirteitä

Kerrontatapa on vähintäänkin kiinnostava. Egonin tajunnankuvaukset ovat yhtäaikaisesti naturalistisia ja surrealistisia. Tällaisessa maailmassa elämme nyt. Egon ei kauhistele eikä ole epätoivoinen. Hän toteaa hullun menon hallitsevan mutta ei sinänsä vastusta mitään.

Kirjan loppua kohti ego hapertuu ja hajoaa, ja mies lähentyy epämääräisesti samaistuen muihin ihmisiin, mutta myös koiriin ja hevosiin. Tavoittamaton, vieraantunut minä liukenee molekyyleineen pikku hiljaa kokonaisuuteen.

Egon irtoaa joskus ruumiistaan unessa ja valveilla, mutta kokemus ei ole hänelle mitenkään mystinen. Se on aineellisen maailman hajoamisprosessia.

Kerronnan kokonaisuus etenee jotenkin huojuen, laahaten, dosentin kävelyn kaltaisesti, mielen poukkoillessa fyysisistä vaikeuksista toisiin omituisten havaintojen reunustamalla käyskentelyllä. Lukija saattaa löytää vertauskohtia, jos on lukenut Claude Simonia tai Satu Taskista, tai sitten W.G. Sebaldia tai Thomas Bernhardia, joihin on teoksessa viittauskin.

Koen Weseliuksen mielenmaisemassa eniten yhteyksiä Martin Walserin proosaan. Näin tapahtui jo Weseliuksen Tulenkantajat-palkinnon ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanutta esikoisteosta Almaa! lukiessa. Myös Samuel Beckettin jotkin tekstit tuntuvat läheisiltä.

Egon pitää maailman jatkuvaa järjestämisyritystä epätoivoisena touhuna. ”Lopulta, tahdon minä uskoa, lopulta jokin kuitenkin aina pyyhkii tajunnan tyhjäksi, yksilön, perheen, kaupungin, valtion, maanosien, valtamerten, ihmiskunnan, plop.”

Ympärillä ja itsessä ajattelu on harovaa, hajanaista yleistystä. Mielikuvia, sekavia pyrkimyksiä. Mekaniikka sujuu ihmiseltä yhä paremmin, mutta hän eristyy yhä peruuttamattomammin. Maailma on yhä ohuempi, hengettömämpi seitti, silhuetti, ”epäjatkuvuuskohta” (Egonin ilmaisu maailmanlopulle) lähenee.

Välillä siteerataan Nina Simonen lauluja, paneudutaan sinisen värin historiaan, joka on uudelleen ratkennut Portugalissa vuonna 2020. Tällaiset Egonin laahustamisen pysäyttävät kuvat ovat läikkiä virtaavan epätodellisuuden vartalossa.

Unikuvien keskeltä kohoaa Egonin tajuntaan muisto lapsuuden kauheasta sadusta Hukkasaari, jossa noita vajotutti saaren mereen milloin halusi. Vieläkin sitä lukiessa hän hikoili: miten hirveä satu!

Hajoaminen

Kirjailija päätyy sijoittamaan Egonin istumaan ”Viipurin maalaiskunnassa tienpientareelle” koiran kanssa, ilman viinaa, aurinkoon kuolevan sotilaan kaltaiseen asentoon, kuten Robert Capan kuuluisassa valokuvassa. Vielä hän siirtää miehen tajuntaan sateenkaariportaat, loistamaan tuhansissa väreissään.

”Minä jätän Egonin tähän. Minä olen kyllästynyt häneen, en jaksa häntä enää. Egon! Vain suuri rakkaus tää toivoton, vain suuri rakkaus sinuhun on mun vienyt turmioon.” Iskelmän kautta annetaan henkilölle tragikoomiset hyvästit.

Egon supisee koiran korvaan vievänsä tämän portaille. Sen jälkeen hänen kuiskauksensa vie tuuli, ja se kiertää maapallon, levittäytyy hajotessaan laajalle luontoon.

Oli osa maailmaa, sen tarkoitukseton ja käsittämätön uhri. Ohi on, plops!

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua