Historiallinen kunnianosoitus radanrakentajille Suomessa – arviossa Jari Järvelän Raiteet

Kuvat: Tammi / Otto Virtanen

Tätä kirjoittaessani näen edessäni peltoa, radan ja Pursijärven. Radalla kulkee nykyisin Riihimäen ja Lahden välistä paikallisliikennettä sekä tavaraliikennettä. Lapsuudestani muistan höyryveturit ja vihreät neuvostovaunut. Rata on osa vanhaa Riihimäen ja Pietarin välistä rataa, jota ryhdyttiin rakentamaan nälkävuonna 1868.

Isoäitini äiti oli syntynyt vuonna 1867. Hän eli lähes satavuotiaaksi ja hoiteli minuakin, kun oli pieni. Vainolan mammalla ei tietenkään ollut noista ajoista omia muistikuvia, mutta radanrakentajista vanhat ihmiset kyllä meillä puhuivat. Puhe oli kunnioittavaa, kovaa työtä arvostavaa.

Jari Järvelän Raiteet (Tammi, 2025) on omistettu ”niille, jotka kuuntelevat yliajavia junia kiskojen alla”. He ovat Nälkäradan, Luuradan rakentajia. Heitä on paljon ja heidät on muistopuheissa leivottu nousevan kansakunnan ahkeriksi työmuurahaisiksi, jotka tekivät velvollisuutensa kansakunnan puolesta vaikeissa olosuhteissa. Järvelä antaa radanrakentajille heidän oikean äänensä. Hengissäkin selvittiin, jos onnisti, mutta kuolema heitä niitti isolla viikatteella nälkään, kylmyyteen ja tauteihin pakkotyönomaisissa oloissa. Vaihtoehdot eivät tosi olleet sen parempia; nälkään ja kylmyyteen kuoltiin tienvarsilla ja kotosalla yhtäkaikki, naiset, miehet, lapset ja eläimet.

Radat on rakennettu kestämään, mutta niin kestävät myös ylisukupolviset muistot ja traumat; myös ne asiat, joita ei haluta muistaa. Järvelän teoksen runkona on kirjaimellisesti rata ja sen vaatimat uhrit. Heitä syntyi sekä rataa rakennettaessa että myös myöhemmin, kun radat alistettiin sotien näyttämöiksi. Kun Järvelän läpimurtoteoksen Veden paino (WSO, 2001) teema liittyi vesiväyliin, sotaan ja rajojen epämääräisyyteen, nyt kantavana teemana ovat rataväylät. Sodat ja rajojen epämääräisyys jatkavat edelleen taustalla.

Jaksettava ihmisen on

Teoksessa on kolme osaa, kolme näyttämöä: ”Luuradan” rakentaminen nälkävuonna 1868, punaisten panssarijuna 2:n tarina Kouvolan ja Kotkan tienoilla vuonna 1918 sekä sotavuoden 1944 kevääseen ja kesään sijoittuva ”Sivuraide” Muurmannin radalla Aunuksen kannaksella. Kolme on myös päähenkilöitä luvuissa.

Järvelä kuvaa teoksen ensimmäisessä osassa radan rakentamisen uhreja, myös niitä, jotka selvisivät hengissä. Päähenkilöitä ovat sisarukset Ilmar ja Amanda sekä heidän kumppanikseen lyöttäytyvä August, jo aikuinen perheensä menettänyt puolisokea. He yrittävät sinnitellä hengissä nälkäpalkalla ja koota ihmisyyden sirpaleita rataa rakentamalla. Pieni ja sitkeä Amanda tekee enemmän kuin muut ja myös näkee enemmän kuin muut. Kuutamo on hänen sukunimensä, itse keksimänsä.

Kansalaissodan loppuvaiheissa Amanda on ehtinyt mummiksi pojantyttärelleen Amalialle ja isomummiksi tämän pojalle Voitolle. Kirjan toisen osan kertoja Amalia on mumminsa kaltainen sitkeä taistelija, joka häärää punaisten panssarijunan konekivääriampujana.

Isomummi huolehtii myös Voitosta, joka puolestaan on kirjan kolmannen osan kertoja, Muurmannin radan varrella sijaitsevan unohdetun pienen rautatieseisakkeen päällikkö. Talvisodassa haavoittuneen Voiton apulaisena häärää Hesekiel, lähes nimensä veroisiin raamatullisiin mittoihin yltävä Jumalan hullu, jonka pakkomielteenä on kunnostaa vanha venäläinen veturi. Kolmikon täydentää karmean sattumuksen kautta Irina, sittemmin Rauha, pakolainen omassa maassaan. Neuvostovenäjälle paenneen punaperheen lapsi selvisi Stalinin vainoista vankileirille, josta hän päätyi edelleen suomalaisten vapauttajien vankileirille, vakoilusta epäiltynä.

Kirja on myös sukukronikka, Amanda Kuutamosta Voitto Kuutamoon. Sukupolvien ketjua symboloi mukana seuraava radanrakennuksesta raportoineelta toimittaja Mathias Mattsonilta jäänyt kultakello, jossa on kaiverrus MM. Amandalle se merkitsee Murenevaa Maailmaa, Voitolle Maailman Mestaria. Paitsi kultakelloa, Mattsonilta jää myös keskeneräinen romaanin luonnos Kiskojen kreivi, johon Voitto sitten kirjoittaa loput tarinasta. Radan varrella menehtyneistä jää monenlaisia muistoja.

Herramme uuraita muurahaisia?

Järvelän kerronnassa vilisee päähenkilöiden lisäksi väkeä joka lähtöön. Ihmisiä vikoineen ja vahvuuksineen, itkuineen ja joskus myös nauruineen. Nykykatsannossa radanrakentajat häälyvät ihmisyyden ja ihmisarvon rajamailla. Miehet, naiset ja lapset kuolivat, jos eivät kestäneet. Primo Levia mukaillen, tällainenko on ihminen, joka pystyy näännyttämään lähimmäisiään nälkään ja kylmyyteen.

Uuraat muurahaiset eivät todellakaan kokeneet olevansa osa nostattavaa saagaa, ”jota jälkipolvet muistelevat sydän rinnassa ylpeästi pamppaillen.” Isomummi Amanda muistelee myöhemmin ratapölkkyjen kreosootin hajua: ”Haju, jota rakastan ja vihaan, se sanoi. Se on tuonut mulle kaiken ja vienyt multa kaiken.”

Vuoden 1918 tapahtumia kuvatessaan Järvelä ei anna armoa kummankaan osapuolen edustajille. Vapauden utopia sekoittuu molemmilla osapuolilla verenhuuruiseen uhoon, jota ruokkivat pahimmillaan sekopäiset ja luonnevikaiset pikkupäälliköt. Inhimillisyyden liekki lepattaa kerronnassa vahvojen naisten varassa. Isomummi Amanda, konekivääriampuja Amalia ja hänen salainen rakastettunsa Tekla, sanitääri punaisten joukossa, pystyvät keskellä kaaosta elämään hetkiä, jotka ovat elämisen arvoisia. He antavat elämän eväät myös pikku-Voitolle.

Unen lempeä maailma

Kun ihminen ei jaksa elää todellisuudessa, hän voi yrittää paeta unen maailmaan. Kuutamon perheen väellä, naisväellä erityisesti, on näkijän lahja. Näkevät menneen ja tulevan, näkevät ihmisistä enemmän kuin muut. Näkevät myös maailmasta ja ympäriltään enemmän ja tarkemmin kuin muut.

Tämä näkymätön unenomainen maailma on kaiketi jotain sellaista, jonka ihmiset tarvitsevat selvitäkseen oikeasta liian kovasta maailmasta. Järvelän kerronnassa tämä unenomainen rajamaa on kauniilla ja lohduttavalla tavalla koko ajan läsnä. Myös Hesekiel näkee ja kuulee asioita omassa maailmassaan, eikä se ole keneltäkään pois.

Highnoon Aunuksen kannaksella

Kirjan kolmas osa Sivuraide tuo visuaalisesti mieleen lännenfilmien tunnelman. Hiljainen, pysähtynyt, jylhä maisema, jonka rauhan rikkoo harvakseltaan höyryveturin puksutus radalla, joka vie jonnekin tai ei minnekään. Kaiken yllä leijuu uhka, tässä tapauksessa sodan läsnäolo. Lennätinlinja on poikki. Yksinäisellä sankarilla on apunaan toistaitoinen ja omituinen apuri ja kuvaan kuuluu myös salaperäinen nainen. Jos muukalaisia havaitaan, ei aina tiedetä, ovatko he omia vai vihollisia. Ollaan ei-kenenkään maalla.

Leikkaus lännenfilmistä kesään 1944 ja Aunuksen korpeen on vavahduttava. Kerronnassa siirrytään elokuvatermein mustavalkoisesta väreihin. Voiton silmin nähdään ympäröivän luonnon kauneus, tuoksut, linnut, jotka elävät elämäänsä sodasta piittaamatta ja luonnonilmiöt, jotka tapahtuvat ja toistuvat ihmisen läsnäolosta piittaamatta. Piinaava helle, päälle karkaava leppäkerttuparvi ja raamatullisiin mittoihin yltyvä tuhoisa ukonilma johdattavat Voiton ja Hesekielin kohtaamaan ihmisen äärimmäisen pahuuden.

Ihmiskuvaukseltaan Sivuraide huipentaa Järvelän tarkan ja vivahteikkaan kerronnan. Ihmismassojen ja niiden sankarihahmojen selviytymistaisteluista siirrytään yksittäisten ja yksinäisten ihmisten selviytymiseen. Yksin ei jakseta, toisen ihmisen tukea, ymmärrystä ja lämpöä tarvitaan. Ihmisyys kasvaa täyteen mittaansa, kun on joutunut näkemään äärimmäisen pahuuden. Ihmisyys antaa voimia jatkaa. Tai sitten se antaa voimia alkaa jostain uudelleen. ”Alku, sanoo Rauha ja rutistaa ensin minua ja sitten suurisilmäistä tyttöä. Tää on Alku.” Eikä Amanda pääse villiviinistään eroon.

* *

Jari Järvelän kirja on ehdoton merkkiteos, monessa mielessä. Se on historiallinen kunnianosoitus radanrakentajille Suomessa. Ratakiskojen alle on haudattu ihmisiä, elämiä ja muistoja. Jäljet eivät kuitenkaan katoa, vaikka junat jyskyttävät niiden päällä.

Teos on myös lämmin ja surumielinen todistus lähimmäisenrakkaudesta ja keskinäisestä huolenpidosta yli sukupolvien. Järvelän ihmiskuvaus antaa tilaa ja oikeutta kaikenlaiselle ihmisyydelle – meitä on moneksi ja toisen ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mutta aina se on tärkeää. Myös luonnon, sen ilmiöiden ja asukkien kuvaajana Järvelän teksti yltää suorastaan lyyriseen kauneuteen. Yhtäkkiä tulee mieleen John Steinbeckin Vihan hedelmät, pienten ihmisten selviytymistarina sekin.

Teoksen jälkisanoissa Jari Järvelä kertoo kirjoittamisen vaatimasta taustatyöstä ja lähdeaineistosta. Se on ollut valtaisaa ja vaatinut vuosien työn. Tämän lukija kyllä havaitsee kerronnan yksityiskohdissa, vivahteikkuudessa ja varmaotteisuudessa. Hienoa työtä!

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua