Historiaa tehdään tarinoiden – arviossa Jaakkojuhani Peltosen tietokirja Kleopatra: viimeisen faaraon myytti

Kuva: Gaudeamus

Puoli vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua Rooma kasvatti mahtiaan Välimeren ympäristössä. Lisää valtaa tasavallassa havitteli sotapäällikkö Julius Caesar. Egyptin ikivanhan valtakunnan hovissa kamppaili asemastaan viimeiseksi jäänyt faarao Kleopatra. Nämä todistettavasti eläneet aikansa mahtihenkilöt tapasivat Aleksandriassa vuonna 48 eaa. Heidän välilleen muodostui henkilökohtainen suurvaltasuhde.

Varmasti tiedetään, että muutamaa vuotta myöhemmin salaliiton tehneet senaattorit puukottivat Caesarin hengiltä. Kolme vuotta myöhemmin Kleopatra tapasi Caesarin joukkoja johtaneen Marcus Antoniuksen, joka vuorostaan haki paikkaansa Rooman vallan huipulla. Myös heidän välilleen muodostui suhde. Tiedetään myös, että liittolaiset kokivat ratkaisevan tappion Aktionin meritaistelussa ja kuolivat kumpikin Egyptissä keväällä 30 eaa.

Sen sijaan vieläkään ei tiedetä varmasti oliko Caesar todella Kleopatran pojan isä, kuten useimmat tutkijat uskovat, tekikö Antonius itsemurhan tuntehikkaasti tikarilla vai tyylikkäästi miekalla ja ottiko kuningatar itseltään hengen myrkkyyn kastetulla hiusneulalla vai käärmeen puremana.

Jo Kleopatran eläessä antiikin ajan tietotoimistot ja Rooman valtakunnan suurimmat runoilijat kirjasivat ylös tulevan myytin kantavat rakenteet. Asiateksteissä esiintyi Makedonian Aleksanterista periytyvä, korkeasti oppinut hallitsija, joka hoiti kunnialla faaraon uskonnolliset ja sosiaaliset tehtävät sekä suhteet ulkovaltoihin. Toisaalta kaukaisen maan kuuma kuningatar innoitti alusta asti myös kehittelemään usein päivänpolitiikan päämäärien värittämiä salaliittoteorioita ja luomaan eroottisia mielikuvia. Tarinoiden viekas viettelijätär houkutteli Rooman mahtimiehet möyrimään divaanilla ja tanssitti heitä pillinsä mukaan.

Katolisen kirkon hallitsemassa keskiajan ajattelussa pakanamaan kuningatarta pidettiin uhkana hyveille, yhteiskunnan järjestykselle ja sukupuolirooleille. Seuraavien vuosisatojen mittaan Kleopatran tarinaa on esitetty muun muassa Shakespearen riimittelemiä vuorosanoja lausuen ja Händelin säveltämiä nuotteja laulaen. Taidemaalarit ovat päässeet kuvaamaan vähäpukeisen naisen, jonka paljaita rintoja puree käärme tai jopa kaksi.

Elokuvissa Kleopatra on nähty mykkäfilmin kaudelta alkaen useaan kertaan. Populaarimusiikissa häneen viitataan edelleen tuon tuosta. Vaikka kuningatar vieläkin asetetaan kernaasti miehisen katseen ja halun kohteeksi, ovat erilaiset naiset kokeneet Kleopatran roolin voimaantumisen välineenä jo uuden ajan alusta asti.

Muinaisen Egyptin valtiatar lojuu myös minun levyhyllyssäni. Kuva: Kimmo Ylönen

Tampereen yliopistossa työskentelevä historian dosentti Jaakkojuhani Peltonen kertoo vasta ilmestyneen Kleopatra – viimeisen faaraon myytti -tietokirjan (Gaudeamus, 2025) aluksi millainen Egyptin valtiattaren elämä oli uusimman tietämyksen valossa. Lisäksi alun selkeästi jaetuissa luvuissa käydään läpi Rooman tuolloinen poliittinen tilanne ja sen vaikutus muinaisen Egyptin viimeisiin vaiheisiin itsenäisenä valtakuntana.

Peltosen kirjan varsinainen aihe on maailmanhistorian kuuluisimpien naisten joukkoon kuuluvan Kleopatran ympärille kudottu myytti, joka on kantanut jo yli kahden vuosituhannen ajan ja monesti jopa tunnettuja vuosilukuja ja tosiasioita paremmin. Kleopatra on usein kuvattu juonikkaana ja nautintoihin heittäytyvänä syöjättärenä, joka suisti kokonaiset valtakunnat tuhoon vain silmämeikkiä lisäämällä ja rintavakoa vilauttamalla. Toisaalta kuningattaresta on haluttu tehdä itsenäisen toimen nainen, joka ei suostunut palatsin somisteeksi miesten hallitsemassa maailmassa. Peltonen tekee hyvää työtä Kleopatran fantasioihin houkuttelevan hahmon äärellä. Hän erottelee tekstissä huolellisesti tiedetyt tosiasiat, päämäärätietoisen päättelyn ja puhtaat oletukset.

Erittäin kiinnostavaan kirjaan tulee kuin varkain toistoa, kun samat tarinat käydään uudelleen läpi monessa luvussa ja usean taideteoksen kuvauksessa. Ajoittain lukijan luisto tahtoo loppua myös hallitsijoiden ja jumalnimien rimpsuihin.

Kirjassa on melko runsas ja hyvin tekstiä tukeva kuvitus. Kirjan alkupuolella erikokoisia kuvia on sijoitettu sivujen kulmiin ja laitoihin, jolloin teksti joutuu ahtaalle. Onneksi taitto rauhoittuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen.

Peltosen kirjan pääosassa on kiehtova kertomus kauan sitten kuolleesta historiallisesta henkilöstä, jolle on aikojen saatossa sovitettu monta roolia. Tarinaa ja sen tulkintoja eri taidemuodoissa seuratessa on hyvä miettiä mitä historia on ja miten sitä tekemällä tehdään. Sivutoimisesti kirja opettaa myös medialukutaitoa. Tieteen sääntöjä kunnioittavan tutkijan tekstin kanssa harjoitellut lukija tunnistaa helposti verkossa riekkuvat hourupäät, joille jokainen asiasta irrotettu yksityiskohta on todiste oman tuulesta temmatun teorian tueksi.

Kimmo Ylönen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua