Hieronymus Bosch saa tarkan tulkinnan runon keinoin – arviossa Vesa Haapalan Maallisten ilojen puutarha

Kuvat: Tommi Tuomi / Otava

Kun katsoo Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarhaa, ei tiedä, mihin tarkentaa: jonkinlaiseen kotilon ja rapueläimen sekoitukseen katoaviin ihmisen takapuoliin, Eevan ja Aatamin taustalla kasvaviin, tavanomaista geometriaa uhmaaviin vuoriin vai noppapäiseen naiseen helvetissä. 1400- ja 1500-luvuilla elänyt Bosch tunnettiin demonien luojana ja näennäisen nonsensen maalaajana, joka kuitenkin täytti työnsä satiirilla ja moralisoinnilla.

Boschin triptyykki on loputtoman antoisa ja haastava lähtökohta Vesa Haapalan samannimiselle runoteokselle (Otava, 2025). Lyyrinen ekfrasis – kuvallisen esityksen verbalisointi sanataiteen keinoin – on rakennettu tarkasti esikuvansa pohjalta kolmiosaiseksi, ja soljuu Paratiisista Maailmaan ennen vedenpaisumusta ja lopulta Helvettiin.

Inspiraation lähteenä on ollut muutama muukin Boschin maalaus ja kommentaarit niistä, Haapala kertoo teoksen jälkisanoissa, sekä W. G. Sebaldia ja erinäisiä kaunokirjallisia teoksia ja elokuvia. Projekti on siis kunnianhimoinen, mutta niin Haapalan edellisissäkin teoksissa on törmätty kaikkeen mustan surman Englannista (Valekuolleet, Otava, 2017) Ötziin ja Ruotsin kuninkaallisiin (Kuka ampui Ötzin?, Otava, 2012).

Maalauksen rikas ja absurdi kuvakieli kääntyy Haapalan kynässä tarkkanäköisesti runoudeksi. Päätin olla katsomatta tarkemmin Boschin teosta lukiessani Haapalan tulkintaa siitä, ja kummastakin itsenäisesti nouseva tunnelma on hämmentävän samanlainen. Yksityiskohdat vilisevät ilman selvää logiikkaa, ja tietynasteinen groteskius on jatkuvasti läsnä: on ”mies, jota metallirotta raiskaa”, ”hevosenkallo, seiväs sierainaukossa, silmäkuopassa hakapuomi,/ kärjessä suuri avain ja siinä kidutettu mies” sekä ”neliraajainen ihmis-Shiva”.

Bosch oli pessimisti ja moralisti, joka ei uskonut ihmisen rationaalisuuteen tai ihmisen olemassaolon pilaaman maailman hyvyyteen. Maailmankatsomus läpäisee myös runot, jossa paratiisikin muistuttaa pikemmin pahaa unta kuin unelmaa:

”Epäsuhtainen helmikana tai linnunpoika, jonka suusta ampaisee kieli;/ kuin nuoli keskustelisi sammakoista, jotka henkitoreissaan makaavat/ vain askeleen päässä alastomasta ihmisparista ja Kristuksesta – / vanhaa harhaoppia maailman synnystä – varis odottaa saalistaan,/ maalla kampelan lailla liikkuvaa lintua.”

Runot taittuvat välillä kielen eri rekistereihin niin, että mukana on vokaalileikittelyä, loruiluja, Eeva, joka sanoo ”Muru mä oon täällä”, sekä Aatami, joka ”imi persikkaa/ joka Eeva oli”. Rekisterivaihdokset tuottavat osaltaan samanlaista fantastista määrittelemättömyyden tunnetta kuin Boschilla, mutta ne jäävät vähyydessään kuitenkin jossain määrin kuriositeeteiksi muuten melko yhtenäisessä kielessä. Kielikeitosta olisi mieluusti voinut sekoittaa vielä muutaman kerran.

Haapalan teos ei ole pelkkää Boschin jäljentämistä, vaan runoilija ujuttaa sekaan myös muuta kuvastoa. Yksi tehokkaimmista kohdista on viittaus Kansasissa toimineeseen sarjamurhaaja ja -raiskaaja Dennis Raderiin (osiossa Helvetti, ei lainkaan yllättäen): ”Mies nostaa kasvoilleen naamion,/ laskee yöpaidan olkaimen: nainen ilmeettömin meikatuin kasvoin./ Vuoteella voitontrofeet, Nancy Fox, Shirley Vivian ja toiset.” Rader rinnastetaan Boschin naiseen, jonka pään päällä on noppa, niin että sattuma saa hyvin makaabereja tulkintoja. Toisaalta näin vahva kuva tuntuu sellaisenaan hieman alihyödynnetyltä. Mitä muuta se olisi voinut tuoda esiin helvetin kuvasta ja todellisesta helvetistä?

Toisena kiinnostavana elementtinä esiin nousevat viittaukset tietotekniikkaan, joka heijastuu tekstissä glitcheinä jotakuinkin näin (tekemättä oikeutta teoksen asettelulle): ”särisee nyt se ei koskaan inn 0100101100 nn”.

Teoksen haaste tulee kaiken tämän yhteensovittamisesta. Maalauksen ekfrasiksena se on enemmän kuin oivallinen, mutta samalla muut mahdollisuudet tuntuvat hukkuvan sen alle. Runot ikään kuin väläyttelevät ovia ja mahdollisuuksia, mutta jäin toivomaan, että polkuja olisi seurattu pidemmälle. Nyt esimerkiksi teknologia jää tuntumaan pakolliselta maininnalta tässä ajassa olemisesta.

Siltikin Maallisten ilojen puutarha on hienoa monipolvista ja monitulkintaista runoutta, jonka yksityiskohtien rikkaus antaa – ja vaatii – usean lukukerran, täsmälleen niin kuin Boschin triptyykkikin. Uudelleen lukemiseen houkuttelee myös Päivi Puustisen mainio, Boschin teoksen yksityiskohtia hyödyntävä kansisuunnittelu.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua