Hengästyttävä kuvaus pohjoisilta leveyspiireiltä – arviossa Markku Heikkilän Arktisen maailman jäljillä

Kuvat: Reijo Koirikivi / Studio P.S.V. / Into

Markku Heikkilä on työskennellyt Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkönä vuodesta 2010. Sitä ennen hän teki pitkän uran sanomalehti Kalevan arktisiin asioihin erikoistuneena toimittajana ja sai seurata aitiopaikalta muun muassa Arktisen neuvostoa syntyä. Kaleva kunnostautui vuosituhannen vaihteessa muutenkin arktisen maailman seuraajana ja lähetti esimerkiksi kulttuuritoimittaja Eeva Kauppisen vuonna 1998 laajalle Grönlannin reportaasimatkalle.

Arktinen neuvosto työryhmineen perustettiin 1990-luvulla foorumiksi, jossa valtiot käsittelevät arktisia asioita enimmäkseen ympäristön näkökulmasta. Neuvostoliiton edesmennyt johtaja Mihail Gorbatshov ja Suomi olivat arktisen yhteistyön arkkitehtejä. Gorbatshov oli toiveikas tulevaisuuden suhteen. Murmanskin puheessaan vuonna 1987 hän korosti pohjoisten alueiden turvallisuutta: ”Tärkeintä on hoitaa asia siten, että täällä vallitsisi yleiseurooppalaisen kehityksen lauha Golfvirta kertyneiden epä- ja ennakkoluulojen kolean henkäyksen sijaan.”

Aluksi neuvoston näkyvyys oli pientä; Heikkilä oli neuvoston kolmannessa kokouksessa vuonna 2000 ainoa toimittaja. Kahdessakymmenessä vuodessa kaikki kasvoi suuremmaksi kunnes 2021 Reykjavikissa pääosassa oli koronavirus, ja keväällä 2022 Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan halvaannutti koko Arktisen neuvoston työn.

Heikkilä on julkaissut aiemmin reportaasimaisen matkakirjan Laatokan kevät (Rajalla 2006). Myös Arktisen maailman jäljillä -kirjassa (Into, 2023) matkustetaan Venäjällä, mutta nimensä mukaisesti pohjoisessa napapiirin halkomalla alueella. Kun käännetään maailman karttaa ja katsotaan näkymää pohjoisnavalta, Venäjä täyttää kartasta toki puolet. Mutta kertomista jää myös Pohjoismaista, Huippuvuorilta, Islannista, Grönlannista ja Pohjois-Amerikasta. Matkat Heikkilä on tehnyt sekä työssään että vapaa-aikanaan.

Heikkilä lähtee matkalle Inarin Raja-Joosepista kohti arktisia suurkaupunkeja Murmanskia ja Arkangelia. Hän tekee pitkän sukelluksen tundralle, jossa kaasu ja öljy virtaavat. Pysähdys Salehardissa – sinnehän pysähtyi keväällä 1844 suomalainen kielitieteilijä M. A. Castrénkin – Ob-joen suussa. Sata vuotta Castrénin jälkeen seutu oli pelkkää vankileiriä ja orjatyötä. Ja 2000-luvulla Salehardin vihannestorilta voi ostaa mitä tahansa etelän hedelmiä. Näin arktinenkin maailma toimii.

Tundralta löytyy mammutteja, muumioita, metaania, komeja, nenetsejä, manseja ja hanteja. Kolikkoa työnnetään uhripuun koloon ja rukousliinoja sidotaan pyhään koivuun. Salehardissa taivasta tavoittelee myös maailman ilmeisesti toiseksi pohjoisin moskeija.

Pohjois-Amerikan pororannikolla Heikkilä pohtii paikannimien kolonialistista politiikkaa ja sen purkamista. Nykyisin Barrowin kaupungista onkin tullut Utqiagvik ja Barack Obaman päätöksellä McKinleyn vuorta kutsutaan athabascankielisellä muodolla Denaliksi. Nimikysymys on yksi, jota kaikki totuus- ja sovintokomiteat ovat joutuneet pohtimaan.

Karibu on poron pohjoisamerikkalainen vastine, samankaltainen, mutta villimpi. Mutta miksi ihmeessä Inuvikin ja Tuktoyaktukin välissä kartalla on Reindeer Station? Ja mitä ihmettä sillä on tekemistä Rovaniemen Joulupukin maan kanssa? Todellisuus on tarua ihmeellisempää, sillä 1800-luvun lopussa saamelaisten poroja hoitajineen laivattiin yli valtameren Alaskaan, ja saamelaismies Andrew Bahr kuljetti ne viiden vuoden aikana Mackenziejoen suistoon. No, poronlihan brändäysprojektin yhteydessä Macy’s-ketjun jouluparaateihin ilmaantui joulupukki, poroja ja niiden saamelaispukuisia hoitajia. Aikamoinen kulttuurinen omiminen. Ehkä se on hyvä muistaa Rovaniemen visiitillä.

Islannissa Heikkilä kohtasi mielenkiintoisen geopoliittisen ilmiön. Reykjavikissä järjestettiin 2018 Arctic Circle -suurkonferenssi, jossa kiinalaisilla oli merkittävä osuus. Käveltyään konferenssitalo Harpan käytävällä kiinalaisten kokoushuoneen ohi Heikkilä vilkaisi matkapuhelintaan ja huomasi osan alkunäytön teksteistä muuttuneen kiinankielisiksi!

Heikkilä vie lukijansa Huippuvuorten ihmeellisiin kyliin Longyearbyeniin, Pyramidenille ja Barentsburgiin, jossa yksi maailman kuuluisimmista ballerinoista, Maija Plisetskaja, eli lapsuutensa. Heikkilä avaa lukijoille Ruotsin rautasydämen, Luossavaara-Kiirunavaara Aktiebolagin (LKAB) kammioita ja intressejä. Hän opastaa Vuoreijaan Finnmarkin noitavainojen muistomerkille ja laittaa ihmettelemään Norjan ja Venäjän välistä viisumivapaata liikkumista rajaseudulla.

* *

Arktisen maailman jäljillä on hengästyttävä teos. Se syväluotaa pohjoista maailmaa jouhevasti ja perusteellisesti. Helposti ja hyvällä kielellä vaikeista asioista. Heikkilälle kuuluisi ehdottomasti Valtion tiedonjulkistamispalkinto, mutta hän on sellaisen saanutkin jo vuonna 1997.

Monin paikoin tekstiin pujahtaa alavireisyys. Se johtunee uudesta maailmanpoliittisesta tilanteesta. Mutta todellisuus ei ole muuttunut mihinkään, arktinen on yhä tärkeä. Jäämeri sulaa, uusi kauppareitti aukeaa, vihreä siirtymä tarvitsee metalleja. On helpompaa avata kaivoksia sinne missä väkeä on vähän.

Markku Heikkilän kirja on todella ajankohtainen. Euroopan unioni antoi juuri siunauksensa myös Suomessa tapahtuvalle kaivosten helpommalle avaamiselle. Esimerkiksi Viiankiaapaa Sodankylässä uhkaa täysi hullutus; suojelualueen alle tehtäisiin kaivos. Muutaman vuosikymmenen käyttö merkitsisi yhden arktisen alueen väkivaltaista hyväksikäyttöä.

Marja Mustakallio

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua