Helsinkiläisten terävä ässä on tehnyt matkan ylhäisön puhetavasta pissisten tunnukseksi – arviossa Stadin syntinen s

Brita Koivunen suhautti ässää aikansa iskelmätähtien tapaan. Kuva: Wiki Commons

”Helsinkiläisässä” eli terävä sihahdusmainen tapa lausua s-kirjain kulkee Suomen historian vaiheiden mukana, ja aina se on herättänyt suuria tunteita. Sitä on samaan aikaan omaksuttu omaan kielen ja inhottu. Se sai kantaakseen kokonaisen syntitaakan, sillä siihen on ladattu runsaasti mielleyhtymiä, pääosin negatiivisia.

1800-luvulla suomalaiset valtasi haave itsenäistymisestä. Kansan yhteinen tunnus oli suomen kieli, joka erotti meidät venäläisistä ja ruotsalaisista. ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkoomme siis suomalaisia”, sanottiin tuolloin. 

Tämän innoittamana ruotsinkieliset säätyläiset alkoivat vaihtaa kotikieltään suomeen. Koko seurapiiri puhui suomea miten sattui, ja sen seurauksena huonosta suomesta tuli statussymboli. Puheen avulla täysin suomenkielistenkin rouvien oli mahdollista esittää olevansa hieman fiinimpiä kuin olivatkaan. Syntyi käsitys siitä, että helsinkiläiset puhuvat huonoa suomea (”mä sain se asunto”), ja tätä tavattiin vielä 1970-luvulla.

* *

S:n tarina on pitkälti sidoksissa ruotsin kielen ääntämykseen. Suomen kielessä on tämä yksi ainoa s-äänne, sen saa suhista tai sössöttää ja silti tulee ymmärretyksi. Ruotsin kielessä – samoin kuin englannissa ja venäjässä – merkitysero on olemassa, on eri asia sanoa se (nähdä) tai ske (tapahtua). Näin kahden erottamiseksi tavallinen s lausutaan terävämpänä kuin suomessa. Kun suomessa s äännetään keskemmällä suuta, ruotsiksi lausuttaessa kieli on aivan hampaiden takana ja sanotaan että äänne on etinen, se muodostetaan suun etuosassa.

Helsinki oli eräänlainen poikkeus koko maassa. Se oli uusi pääkaupunki, tyylikäs ja moderni. Helsingin pääkieli oli 1800-luvulla ruotsi, kun muualla Suomessa se oli suomi. Kansallisen tarinamme mukaan ”oikea” Suomi oli kunnollisten, maalla asuvien rehellisten ihmisten Suomi. Terävä s edusti kaikkea pahetta, joten se piti juuria kansasta pois. Syntyi ihanne hyvää ja puhdasta yleiskieltä puhuvista ihmisistä, joita murteellisuudet eivät vaivanneet.

Kun Suomalainen teatteri (josta tuli myöhemmin Kansallisteatteri) 150 vuotta sitten perustettiin, näyttelijät olivat ruotsinkielisiä. He vain opettelivat vuorosanansa suomeksi. Kun näyttelijät myöhemmin olivat yhä enemmän suomenkielisiä, tapa jäi silti. Sitä alettiin kutsua teatteriässäksi, siihen yhdistettiin naisiin ja diivoihin.

Terävä s asui Helsingissä edelleen, kun 1950- ja 1960-luvuilla estradeille nousivat Helena Siltala, Laila Kinnunen, Brita Koivunen ja muut sen ajan iskelmätähdet. Heistä moni oli viettänyt nuoruutensa sotalapsena Ruotsissa tai oli muuten vahvasti ruotsin vaikutuksen alainen. Vicky Rosti kertoo, että hänen piti opetella tuo terävä s, se ikään kuin kuului laulajan työhön. Idoleilta äänne valui teinityttöjen maailmaan. Vielä 1990-luvulla Nylon Beatin esiintymisissä perinne kuului vahvana. Tutkiessa on saatu selville, että edelleen s-äänteessä on diivailun makua, sillä vastaajat kertoivat havainneensa, että sitä käytettiin eniten poikien ollessa läsnä, kun piti hieman esiintyä herättääkseen huomiota.

* *

Nykyään s-äänne yhdistetään pissiksiin ja niin kutsuttuun valkoiseen roskaväkeen, white trashiin. Siitä tämän kirjan tekeminen oikeastaan sai kipinänsä. Heurekassa vuonna 2009 kävijöille tehtiin tutkimusta, soitettiin erilaisia murrenäytteitä ja pyydettiin sijoittamaan ne kartalle. 

Äänne tunnistettiin hyvin, mutta kukaan ei enää myöntänyt sitä omakseen. Pohjoisemmasta kotoisin olevat sijoittivat sen ”etelään”, eteläsuomalaiset Helsinkiin, helsinkiläiset Itä-Helsinkiin, itähelsinkiläiset naapurilähiöön, yleensä omansa itäpuolelle. Muutama helsinkiläinen nainen kertoi käyttäneensä ässää nuorempana, mutta ei enää.

Elina Talvio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua