Häikäisy näyttää vaiheessa olemisen kiinnostavuuden – arviossa Milka Luhtaniemen runoteos

Milka Luhtaniemi. Kuva: Gummerus / Marek Sabogal

Kuvauksissa Milka Luhtaniemen kielestä ja merkityksistä toistuvat adjektiivit kuten väreilevä, hämyinen ja huokoinen. Näin tapahtuu yleensä kehuvassa yhteydessä, mistä ovat osaltaan osoituksena merkittäviksi vakiintuneet tunnustukset: esikoinen Kirnu oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana, ja toisinkoinen Tauoton voitti Kalevi Jäntin palkinnon.

Luhtaniemen kolmas runoteos, Häikäisy (Gummerus, 2026), jatkaa irtautumista tarpeesta, että kieli olisi tarkkaa tai konkreettisesti jotain kuvaavaa. Tämä heijastuu myös teoksen rakenteeseen, josta ei ole selkeästi erotettavissa yksittäisiä runoja. Välillä tyhjä sivu toimii ikään kuin merkkinä osion vaihdoksesta, mutta muuten teos rakentuu runoelmaksi, jossa siirtymiä voi asettaa moniin kohtiin.

Juha-Pekka Kilpiö kirjoittaa Kiiltomadossa Luhtaniemen esikoisesta, että ”keskeisintä Kirnussa on tiettyjen runokeinojen, aiheiden tai kuvaston sijasta yksinkertaisesti ilmapiiri tai ambienssi”. Häikäisyssä tunnelma rakentuu usein luonnosta ammentavista, mutta ei siihen välttämättä palautuvista, kuvista: ”leinikin luuranko liikkuu asteen luoteeseen/ pöllö kiertää yön kantta merettömyyttä siivissään”.

Teoksen nimi ohjaa lukemaan sen tunnelmia häikäistymisen kautta. Häikäistyminen ei ole konseptina yleensä tai teoksessa mitenkään yksiselitteistä: häikäistyä voi jonkin loistavuudesta, mutta toisaalta myös liian kirkas voi häikäistä niin, että näkökenttä sumenee tai siihen jää leijumaan sokeita pisteitä tai valoja.

Yhtäältä teoksessa nousee esiin uuden näkeminen. Lapset, pennut ja nuoruus toistuvat runoissa: ”Odotin, olin nuori/ odotin jokaista asiaa ensimmäistä kertaa./ Elin omassa katseessani, jota itse myös käänsin”. Näin uutuuteen yhdistyy itselleen löytämisen, havaitsemisen ja nimeämisen tarve. Jo teoksen alku ohjaa tällaiseen luentaan: ”Elimme huoneissa ilman reunoja./ Kirjoitimme nimiä rintakehiin, paljastettuihin kylkiin.” Teos asettaa lukijan uutuudesta häikäistyvän pennun asemaan.

Lukija kääntää katsettaan teoksessa, jossa mikään ei ole yksiselitteistä, sillä runot eivät nimeä, ja kaikki, mitä lukijalle näytetään, on toistuvasti uutta.

Häikäistyminen näyttäytyy myös rajojen puuttumisena, niin kuin näkökentästä katoavat selkeät linjat liian kirkkauden aiheuttaman näkövaurion vuoksi. Teoksessa toistuu vuorottelu, jossa henkilöt tai asiat menettävät irrallisuutensa: ”kasvosi, omat kasvoni/ vuorottelimme niissä/ kävin kasvojesi huoneessa/ kuin vesi”. Ei ole selvää, onko ylipäätään ”kenen”, ”minkä” ja puhujan välillä rajaa. Vaikka välillä toista puhutellaan suoraan huudahduksella, hän ei ole määritettävissä silloinkaan: ”Oi toinen! Miten ailahtelit, et pitänyt nuottia”. Sanottava se on: kieli ottaa huokoisia muotoja.

Paitsi vuorottelu, myös prosessi ja keskenoleminen nousevat esiin keskeisinä aiheina teoksessa. Erityisesti teoksen loppupuolella ollaan ”vaiheessa”: ”Oi vaihe!” puhuja huudahtaa. Eräällä proosarunomaisesti asetellulla sivulla hän puhuu kylmälle: ”Mutta minä kysyin kylmältä sillä kylmä olin minä itse/ ja kylmyys vastasi olleensa lumi, ei edes aine vaan oikeastaan vaihe,/ vuoden ja kauden ja kylvän ja loppuun asti menemisen ja polvilleen menon/ ja paljaaksi toivomisen ja pienen nälän ja auttamisen vaihe.” Aina muutoksessa olevan kylmän puhuttelu asettuu rinnakkain samalla aukeamalla olevan kysymyksen kanssa: ”Ja jos joskus olen lakannut oppimasta, voinko aloittaa taas?”

Olisi väärin typistää teos kliseiseen pyrkimykseen ”nähdä kuin lapsi”. Silti se saa lukijan pohtimaan tämän suuntaisesti. Häikäisy asettaa maailmaa uusiin asentoihin kielellään ja haastaa lukijan katsomaan maailmaa myös uutena, häilyvänä ja eri muotoihin taivutettavana.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua