Filosofit joutomaalla – arviossa Jukka Koskelaisen runoteos Talvimatka Jenaan

28.04.2021

Kuvat: Jukka Koskelainen / Aviador

KIRJAT | Runoilija aloittaa tarinansa asettamalla vastakkain arjen huolet ja Friedrich Schlegelin filosofian tutkimisen. Ne näyttävät inhimillisyyden ääripäiltä.

”Romanttisen filosofian tonkimista haittaa pöly, joka ’tunkee silmiin’, ja pian ’kirja peittyy pölyyn, puhuu pölypuhetta.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Jukka Koskelainen: Talvimatka Jenaan

  • Aviador, 2021.
  • 77 sivua.

Runouden muoto

Saksalainen kirjallisuudentutkija Käte Hamburger on määritellyt teoksessaan Die Logik der Dichtung runouden ja proosan eroksi lajien suhteen aikaan. Kertomakirjallisuus on pakotettu liikkumaan kronologisesti, joko järjestyksessä tai hyppien. Runouden aika on puolestaan laaja preesens, jossa ilmiöt näyttäytyvät kirjoittajalle samanaikaisesti. Voidaan puhua myös proosan horisontaalisuudesta ja runouden vertikaalisuudesta.

Tämän melko yleisen näkemyksen otin Hamburgerilta, koska hän on saksalainen ja tuli mieleen Jukka Koskelaisen tekstiä lukiessa. Talvimatka Jenaan liikkuu runon ja proosan rajapinnalla. Kertomus ei etene vaan maalaa kokonaisvaltaista maailmankuvaa. Se on siis, kuten kustantaja määrittelee, runoteos.

Uneksiminen ja arki, oma tahto ja pakko kamppailevat runomaisesti rytmitetyissä lauseissa. Historiallinen perspektiivi voittaa nykyajan kirjan sivuilla, joilla kirjoittajan ei ole pakko maksaa laskuja eikä veroja, eikä käydä ruokakaupassa. Se miten Schlegel vaikutti Nietzscheen (erityisesti teokseen Tragedian synty) on siis tärkeämpää kuin arki ongelmineen.

Filosofien harharetket

Historiassa Nietzsche oli väärinajattelija, ”maaninen beserkki” (viite skandinaaviseen mytologiaan), mutta kirjan minälle hän oli nurkkaan ajettu ”itsepintainen erakko, jota riivasivat arkaaiset mielikuvat”, sekä ”kadotettu sielu, riidanhaastaja, loistava edelläkävijä, nykyisen tilamme tosi näkijä, varoitusmerkki”.

Maineessa kylpevä Hegel oli latistanut suhteen filosofiaan. Idealisti ja marxilaisuuden isä näki vain ”horisontaalista sumua” ja keksi teoriat, ”joilla mieli pitää yllä jatkuvuuden harhaa”. Romantiikan uudelleen löytäminen oli muuttanut kirjailijan käsitykset saksalaisista filosofeista.

Yksinpuhelu etenee ja on suurpiirteistä väittelyä pölystä puhdistettujen saksalaisromantikkojen käsitteistöjen kesken. Kaikkia ”kannatussakkeja” vältellen ajatus tallustaa, kunnes ilta avaa aistit upeassa runossa Toisten elämä:

     ”missä maisema virtaa missä

suo on muodonmuutos missä meri sulaa

kuin tila illan varustuksiin”

Teksti lainehtii syyttäen Hegelin maailmanhenkeä, joka on kirjoitettu antamaan oikeutus miltei mihin hyvänsä.

Kirjan minä pujahtaa Hegelin ja Nietzschen välistä Friedrich Schlegelin luo, mutta ei yllättäen puhu tämän suulla juuri lainkaan. Silti kuten matkaaja tuntee säilyttäneensä matkan jälkeen sielunsa (Seele), on lukijaan tarttunut Schlegelin sielullisuus (Seelichkeit) eli filosofian käytännön vaikutus.

Jakautumispakko

Matka ei ala eikä lopu. Välillä ei tiedä, onko minä Jenassa vai Berliinissä. Istuessaan Charlottenburgin terassilla hän sanoo toiselle minuudelleen:

”näin pystyt taas istumaan sijoillani

teroittamaan tikut, tähtäämään yli ajan, yli olan,

saamaan kiinni kattojen poljennon”.

Kirjoittajalle keskeistä on kaikenaikainen rytmin hakeminen. Sisällöllisenä kokemuksena kehittyy tietoisuuden jakautuminen. Mieli haluaa laulautua pois ympäröivästä hetkestä, johonkin tyhjempään. Istuja on se

”hahmo, joka on vaihtanut takkia”,

”joka on asettunut minuun joka

väittää että on minä, luvaton valtaaja

joka pöllyttää takin, vetää sen ylle,

menee vastaanotolle minuna, puhuu

julki sen mitä itse pidän omana tietonani”.

Tämä on se sivupersoona tai kaksoisolento, jota menneeseen matkaaja tarvitsee, jotta ei joutuisi ympärillään vallitsevan ryntäävän hälinän armoille. Mieluummin hän pukeutuu vanhaan takkiin.

Teoksen perusluonto on ylemmyydentunnetta kaihtava, itseironinen tietämättömyyden myöntö ja etsijän materiaalisten kolhujen täyttämän matkan kuvaus. Se ilmaisee monien mukatotuuksien läpi työntyvää karua tunnustuksellisuutta.

Mennyttä tilaa etsimässä

Jos selventää Koskelaisen tekstissä minän etsivän kadonnutta romantiikan aikaa ja sielua, on helpompi siteerata keskeisen pyrkimyksen outoa autiutta:

”etsi nämä joutomaat, etsi

avarat varjot omasta sielusta”.

Runollinen teksti on vanhojen rakennusten ja materiaalien läsnäoloa, sekä kirjallisuutta, paikannimien ollessa enimmäkseen Berliinistä. Tätä aikaa parempi olisi 1900-luvun alkukin, tätä pakotettua valesyksyä, jossa ei ole mitään, jossa

”yritin saada kiinni langanpäästä, jonka tiesin piilevän syksyn onkaloissa”.

Sielu hakee jotain vanhaa, alitajuista, ehkä kollektiivista,

talvimatkallaan:

”kun suonissa virtaa

tuntematon tekijä, toinen minä”.

Hän on läsnä vain silloin, kun tajuaa tarkkailijan ja tarkkailtavan olevan sama henkilö.

Uskonnot ja muusa

Matka poikkeaa hetken uskonnollisilla alueilla, joiden äärellä

”kirjoitan uskontoa vastaan ajatellen,

sitä joka on kaiken takana,

sitä mikä on mayan takana”.

Perimmäiset traditiot ovat tavoittamattomissa, tunnelien takana savuavassa ja pölyävässä ajassa.

Uskonnon lisäksi tarvitaan muusa, nainen joka kuuntelee. Hän on tässä teoksessa moneksi taipuva Salome. Tähän tekstiin hän on tupsahtanut Meksikosta, jostain Frida Kahlon maisemista, tai sitten Tallinnan muureilta – ehkä kyseessä on useakasvoinen kaipaus, sillä Salome monistetaan lauseessa: ”annoin sinut mennä”?

Hänelle kohdistettu puhe kääntyy elegiseksi, valitukseksi joutomaiden tyhjyydestä ja runorytmin löytämättömyydestä. Elegia on ujon ihastujan puhetta, joka kumpuaa jostain tiedostamattomasta, sisältää unelmaa tulesta talven koleudessa ja kosmoksen pimeydessä, ”hengen kuvastus vasten galaksia”.

Eskapismia?

Kirjan matka tapahtuu menneessä maailmassa ja nykyisyydessä yhtäaikaisesti. Se on pakoa vastenmielisestä ilmapiiristä, vaikka ei sinänsä sisällä nykyajan kuvausta mitenkään kriittisesti. Sen sijaan se on vettä saavissa, ojankaivuuta, havukasa, harava mullassa, jumittunut ovi. Nämä ovat, paitsi olosuhteiden realismia, myös vertauksia, psykologiaa, hengen parallelismia aineessa, huipennuksena runo Auringonlasku jätekatoksella.

Havaituksi tulemisen kuvaus, vähän Kantin tietoteoriaan rinnastuen ja vakiomerkityksiä väistellen menee näin:

   ”valo on

punasiirtymä ja

ison karhun silmukka ja

yön kalaverkko

joka valaisee

joka valaisee verkkokalvojen takaa

sorapolun yli ruovikon lomi

tähtiharson läpi neulasverkon

poikki valosaasteen halki”

Runoilija näkee yhtä aikaa paitsi vanhaan ja uuteen, myös suureen ja pieneen. Hän on koko ajan kokoaja.

Hän on itsen etsijä, ei besserwisser.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This