Erkki Tuomiojan uusin päiväkirjateos avaa näkymän ulkoministerin arkeen maailmassa, joka ei muuttunutkaan paremmaksi

Kannen valokuva: Markku Niskanen / Lehtikuva

”Nato-keskustelu, Venäjä, Balkan, Lähi-itä, Afrikka, EU:n rooli ulko- ja puolustuspolitiikassa, globalisaation uhat ja mahdollisuudet; ajankohta näistä teemoista kirjoittamiseen voisi olla tämä päivä, mutta käsillä olevassa kirjassa ulkoministeri Erkki Tuomiojaa työllistävät samat teemat vuosina 2003–2004.”

Näin kirjoitin arviossani Erkki Tuomiojan päiväkirjoista vuosilta 2003–2004. Päiväni murmelina –tunne häilyi vahvana lukiessani Tuomiojan tuoreinta poliittista päiväkirjaa Ole varovainen, minä olen äänestänyt Tuomiojaa – poliittiset päiväkirjat 2005–2006 (Siltala, 2026).

Kun edellä olevaan asialuetteloon lisätään vielä Thaimaan tsunami- pelastusoperaation jälkihoito kauden alussa ja Suomen toinen EU-puheenjohtajuus kauden lopussa – unohtamatta Matti Vanhasen punamultahallituksen sisäisiä ja ulkoisia vääntöjä – hahmottuu kuva ulkoministeri Erkki Tuomiojan päivät (ja joskus myös yöt) täyttäneestä työmaasta. Eikä tuolloin ollut vielä tietoa finanssikriisistä eikä luontokato ollut politiikan tietoisuudessa.

Erkki Tuomioja on ehtinyt poliittisten päiväkirjojensa kuudenteen osaan. Teossarjan ensimmäinen osa Siinä syntyy vielä rumihia kattoi vuodet 1991–1994 ja sen jälkeen Tuomioja on jatkanut päiväkirjojensa julkistamista tasaiseen tahtiin: Luulin olevani aika piruileva (1995–1997), Ei kai eilisestä jäänyt vammoja (1998–2000), Tunnustan pelänneeni pahinta (2001–2002) ja Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä (2003–2004).

Teosten nokkelat nimet paljastavat jotain Tuomiojan brittiläisvivahteisesta huumorista. Tai liekö ollut asiaan osuutta teoksen jälleen ammattitaidolla toimittaneella Veli-Pekka Leppäsellä. Jatkoa päiväkirjoille on toivottavasti luvassa, tosin Veli-Pekka Leppänen ilmoittaa käsillä olevan teoksen olevan hänen osaltaan viimeinen urakka.

Teoksen nimen alkuperäinen lausuja paljastuu kirjan loppusivuilla. Tässä yhteydessä pidättäydyn paljastuksesta, sanon vain sen, että kyseessä on mielenkiintoinen henkilö.

Toki päiväkirjamerkintöihin mukaan mahtuvat aina juoksulenkit, vaikkakin usein hotellin juoksumatolla, kirjakauppakäynnit, lukeminen ja tietysti kirjoittaminen. Ajanjaksoon sisältyy Tuomiojalle erityisen tärkeä kirjahanke, isoäitinsä Hella Wuolijoen elämänkerta Häivähdys punaista (Otava, 2006), josta Tuomioja joulukuussa 2006 palkitaan Tieto-Finlandialla.

Lipponen meni, Heinäluoma tuli

Jos juokseminen, kirjat ja kirjoittaminen ovat Tuomiojalle jonkinlaisia arjen keitaita, niitä eivät näyttäneet olevan tänäkään aikana puolueen sisäiset väännöt. Tuomiojan ikinemesis Paavo Lipponen on siirtynyt arkipolitiikasta syrjemmälle eduskunnan puhemieheksi, mutta ponnahtaa aina silloin tällöin vanhan isännän tavoin kertomaan näkemyksiään etenkin EU-asioissa.

Lipposen tilalle on kuitenkin tässä ajanjaksossa astunut uusi hahmo, josta jo edellisessä päiväkirjajaksossa oli enteitä: ”Korsimo-otteillaan” ja ”Pekkarinen-populismillaan” esiin marssinut Eero Heinäluoma valitaan SDP:n puheenjohtajaksi kesäkuussa 2005 ja syksyllä hän aloittaa valtiovarainministerinä Antti Kalliomäen jälkeen. Tuomioja jää puheenjohtajavaalissa jälleen kakkoseksi, tosin varsin hyvällä äänimäärällä, noin 40 prosentilla äänistä.

Tuomiojan ja Heinäluoman keskinäisestä suhteesta kertoo tyhjentävästi päiväkirjamerkintä 25.9.2005:

”Saan ennen puoltapäivää Eero Heinäluomalta tekstiviestinä onnittelut hienosta vaalituloksesta, mistä aivan oikein päättelen olleeni ykkönen H:gin puolueäänestyksessä kansanedustajaehdokkaista. Saan myös tukun vilpittömämpiä onnitteluja.”

Tuomiojaa näyttää Heinäluomassa ärsyttäneen eniten tämän poliittisia linjauksia määrittelevä vaalitaktinen peli, johon liittyvät niin aatteettomuus, visioiden puute kuin ontto populismikin.

Vladimir ja Tarja

Henkilösuhteista merkittävä on myös suhde tasavallan presidentti Tarja Haloseen. Tuomioja näyttää nyttemmin sopeutuneen Halosen ”känkkäränkkä”-moodiin, josta vuorollaan saavat osansa niin virkamiehet kuin valtioneuvoston jäsenetkin. Kestoaiheena on edelleen ns. lautasongelma, siis tasavallan presidentin ja pääministerin edustautuminen EU:n huippukokouksissa. Yleisellä tasolla vääntö liittyy pyrkimykseen rajata tasavallan presidentin valtaoikeuksia parlamentarismin kustannuksella, mikä on Tuomiojan lämpimästi kannattama suunta.

Halosen Venäjä-suhde, erityisesti suhde Vladimir Putiniin askarruttaa Tuomiojaa edelleen. Tuomioja puhuu Halosen ”kouristuksenomaisesta” halusta varjella Venäjä-suhteitaan ja mystisen läheistä Putin-suhdettaan erityisesti. Halonen antaa ymmärtää, että hänellä olisi vaikutusta Putinin kannanottoihin. Tuomioja nostaa näkyville myös tulevien vaalien, tässä tapauksessa vuoden 2006 presidentinvaalien merkityksen politiikan arjessa. Vaaleihin valmistautuvat Halonen ja pääministeri Vanhanen kamppailevat poliittisesta näkyvyydestä ulkopolitiikan areenoilla.

Kun aika oli sellainen, että Venäjän kanssa luultiin voitavan tiivistää yhteistyötä, Natosta ei juuri kannattanut elämöidä, ellei halunnut ulkopolitiikan ulkokehälle. Tosin SDP:n piiristäkin löytyi tällaisia kiihkoilijoita Tuomiojan havaintojen mukaan, esimerkiksi Lipponen ja Lasse Lehtinen, kokoomuslaisista puhumattakaan. Tuomioja kertoo myös avoimesti USA:n diplomatian edustajien häneen ja hänen varsinkin Lähi-idän tilanteeseen liittyneiden USA:lle epäystävälliseksi tulkittujen kommenttien seurannasta. ”Erkki the Redin” lausuntojen tulkittiin myötävaikuttaneen siihen, ettei presidentti Haloselle järjestynyt tapaamista Valkoiseen Taloon, näin ainakin joidenkin suomalaisen median edustajien mielestä.

Kohti parempaa maailmaa

Suomen ja Tansanian vuonna 2002 käynnistämä Helsinki–prosessi (Helsinki Process on Globalisation and Democracy) on eräs päiväkirjakauden läpileikkaavia hankkeita, joka työllistää ulkoministeriä melkoisesti varsinkin vuoden 2005 aikana. Globalisaation hallinnan ja demokratian parantaminen laajassa maantieteellisessä yhteistyössä valtioiden, kansalaisjärjestöjen ja elinkeinoelämän välillä oli – ja on edelleen – Tuomiojan sydäntä lähellä. Kritiikkiäkin tuli, ja aina valpas iltapäivälehdistö vaatii tietoja, mitä tällainen maailmaparannus maksaa suomalaisille veronmaksajille.

Maksoi mitä maksoi, voidaan ajatella, eikä maailma kovin parantunut, mutta on selvää, että prosessin kautta syntyneistä poliittisista yhteyksistä ei myöhemmin ja muissa tilanteissa ainakaan haittaa ole ollut. Nyttemminhän ”globaali etelä” on ilmestynyt myös Suomen ulkopoliittiseen mantraan.

Yksin kuljen

Poliitikon sielunelämää kaiketi aina leimaa pyrkimys rakentaa ja varjella omanlaistaan julkisuuskuvaa. Tuomioja ei tässä liene mikään poikkeus, mutta näkyväksi sen hänen kohdallaan tekee paitsi ikuinen rauhanmerkki rintapielessä myös jääräpäisyytenäkin näyttäytyvä taipumus pitäytyä tiukasti omissa linjauksissa ja puolustaa niitä asiasyillä. Tiedotusvälineille ja varsinkin iltapäivälehdille tämä tarjoaa runsaasti aineksia.

Tuomiojan päiväkirjat eivät tältä osin tarjoa paljoakaan uutta. Merkinnät paljastavat Tuomiojan peri-inhon muutamaan toimittajaan, joiden hän toteaa syyllistyneen halpahintaiseen populismiin sekä myös omien tai taustahenkilöidensä poliittisten agendojen edistämiseen.

Tuomioja on taitava ja ahkera haastattelujen antaja. Kielitaitoinen ulkoministeri on tässä suhteessa omalla vahvuusalueellaan varsinkin kansainvälisten tiedotusvälineiden kanssa. Eikä hän muutenkaan peittele tyytyväisyyttään, jos saksan- tai ranskankielinen keskustelu on sujunut nuottien mukaan. Mikään kympin poika hän tuskin on, mutta yhtä kaikki viimeisen päälle tärkeää on, että esiintyminen Strömforsin työväenyhdistyksen juhlassa kuin Süddeutsche Zeitungin haastattelussa sujuu hyvin. Palaute kirjataan päiväkirjaan, oli se sitten myönteistä taas kielteistä, myönteinen kuitenkin päällimmäisenä jää aina lämmittämään.

EU-puheenjohtajuus 2.0

Suomen toiseen EU-puheenjohtajuuteen valmistautuminen vaatii koko valtionhallinnolta samoin kuin sidosryhmiltä pitkäjänteistä ja perusteellista valmistautumista. Kun puheenjohtajuuskausi sitten 1.7.2006 (Tuomiojan 60-vuotissyntymäpäivä) alkaa, tapahtuu kuitenkin tuntuva rytminvaihdos. Vaikka EU:n institutionaalisen ulkosuhdehallinnon keskeiset henkilöt olivat tuolloin ulkopolitiikan korkea edustaja Javier Solana ja ulkosuhdekomissaari Benita Ferrero-Waldner, puheenjohtajamaan ulkoministeri on jatkuvasti esillä EU:n ulkosuhteiden puhuvana päänä. Oli kellonaika mikä tahansa, puheenjohtajan pitää olla tikissä valmiudessa ottamaan kantaa niin Lähi-idän kuin Fidži–saarten levottomuuksiin.

Maailmantilanne oli vuonna 2006 yhtäältä hyvin paljon samanlainen kuin nyt, mutta toisaalta elettiin vielä jonkinlaista viattomuuden aikaa nykypäivään verrattuna. Lähi-idässä kuohuu tuolloinkin, erityisesti Libanonissa, josta Israel yrittää häätää Hizbollahia. Hamas on voittanut vaalit Palestiinassa ja monien – myös Tuomiojan – toiveissa on, että palestiinalaiset löytäisivät tien laajapohjaiseen poliittiseen yhteisymmärrykseen, jonka pohjalta voitaisiin jatkaa rauhanponnisteluja. Näin ei kuitenkaan tapahdu, kuten nyt valitettavan hyvin tiedämme.

Myös Länsi-Balkan on monesta kohdasta poliittisen epävakauden tilassa. Martti Ahtisaari yrittää selvittää Kosovon ja Serbian kiistoja. EU:n ja Venäjän lähentymistä yritetään edistää sekä politiikassa että taloudessa. EU–Venäjä-huippukokous pidetään Lahdessa lokakuussa 2006. Mutta kirjoitus on jo seinällä: Anna Politkovskaja murhataan lokakuussa 2006 ja Venäjä rymistelee pahaenteisesti Georgian suunnassa.

Turkin EU-jäsenyysneuvottelujen käynnistäminen on jumissa Kreikan ja Kyproksen vaatimusten ja Turkin taipumattomuuden takia. Laajentumiskomissaari Olli Rehn punnertaa parhaansa, mutta painot eivät nouse.

Oravanpyörässä ja juoksumatolla

Tuomiojan työmaata EU-puheenjohtajuuden aikana voi luonnehtia yhdistelmäksi surrealismia, apokalyptisuutta ja oravanpyörää. Tilanteet kaatuvat päälle reaaliajassa hoidettaviksi. Yhteistyökumppaneita ulkosuhteiden viidakossa on leegio; jotkut kiusankappaleita, toiset vain puhuvat ilman, että puheista olisi apua; sitten ovat ne harvat, jotka aidosti yrittävät auttavaa ja joiden sana painaa.

Puhelimen päässä on oltava jatkuvasti. Milloin soittaa Solana, milloin Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier tai Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt. Turkin, Kreikan, Kyproksen, Ranskan, Puolan, Tanskan, Israelin, Espanjan, Ison-Britannian, Egyptin ja muiden ulkoministereitä unohtamatta. Taustalla vielä tietysti 24/7-yhteydenpito omiin joukkoihin presidentistä virkamiehiin. Eikä oma kunto ole juoksuharrastuksesta ja säntillisistä elämäntavoista huolimatta aina terässä; flunssaa pukkaa päälle kesät talvet. Vaan puolikuntoisenakin on pakko juosta, sekä oravanpyörässä että juoksumatolla.

Moninaisesta pitää ulkoministerin huolta kantaa. UPM:n tehdasinvestointiin liittyvät valtioiden väliset kiistat Etelä-Amerikassa ovat eskaloitumassa kriisiksi, jota purkamaan kaavaillaan jo Espanjan kuninkaan ja presidentti Halosen apua. Javier Solana antaa potkut EU:n Sudan-erityislähettiläälle Pekka Haavistolle, jolle pitäisi löytää YK-tehtäviä.

Mitään yleistä mielenkiintoa sisältäviä paljastuksia kirja ei käsittääkseni sisällä, ellei sitten joillekin politiikan sisäpiiriläisille. Tuomiojan henkilöarviot ja tuokiokuvat eräistä tunnetuista henkilöistä ovat aina osuvia, usein teräviä ja paikoin armottomia, puoluekannasta riippumatta. Tässä suhteessa hän jatkaa edellisten päiväkirjojen linjaa. Joskus taikurikin kyllä hämmästyy, esimerkiksi kun kokoomuksen ikijäärä Raimo Ilaskivi häntä kehuu.

Ulkoministeri pesti on näköalapaikka maailmalle, mutta myös kotimaan politiikkaan. Yhteistyö tasavallan presidentin ja pääministerin sekä muiden valtioneuvoston jäsenten kanssa on tiivistä. Kun Suomi on klubi, jossa kaikki merkittävät toimijat tuntevat toisensa, valtionhallinnon nimitysasiat ja niiden valmistelu on usein pienen piirin kiinnostuksen kohteena. Niinpä Tuomioja raportoi kyynisen yllättyneenä kansanedustaja Jari Vilenin (kok) ja Vasemmistoliiton väistyvän puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen yhteydenotoista tasavallan presidenttiin, molemmilla tavoitteena virka ulkoasiainhallinnossa, Vilenillä jopa konkreettisesti: Suomen EU-suurlähettiläs. Myös suurlähettiläs René Nyberg on liikkeellä, Supon johtoon.

Arvopohjainen realisti

Erkki Tuomiojasta vahvistuu tämän päiväkirjan myötä kuva tiukasta oman tiensä kulkijasta niin politiikassa, yhteiskunnallisessa toiminnassa kuin yksityiselämässäkin. Tämä luonnehdinta kuitenkin myönteisellä kierteellä. Vaikka Tuomiojan toimintaa ohjaa oma vahva arvomaailma, hänestä paljastuu kuitenkin viime kädessä kokenut ja pragmaattinen poliitikko, jolle on tärkeää kärsivällisesti yrittää löytää toimivia ratkaisuja – tai ainakin ratkaisuja, joiden kanssa voi elää. Arvopohjainen realismi on tämän päivän kuranttia käsitteistöä, jolla Tuomiojaakin voidaan leimata. Ehkä Tuomiojan kanssa toimimisen tekee haasteelliseksi se, että hän usein kyntää tiedollisesti syvempää sarkaa kuin kanssatoimijansa. Tämä on joskus myös kyntäjälle itselleen ilmeisen raskasta, niin suuri on harmitus. Hyvä, että harmituksen voi päiväkirjalle jakaa.

Jälleen kerran on todettava, että tuleva historiankirjoitus kiittää Erkki Tuomiojan päiväkirjaharrastusta. Niin runsasta tapahtumien ja henkilöiden kuvausta ei monestakaan aikalaislähteestä löydy. Kuten kirjoittaja itsekin esipuheessa korostaa, kyseessä eivät ole muistelmat, vaan autenttiset päiväkirjamerkinnät, joista ainoastaan on poistettu eräät terveydentilaan tai perheeseen liittyvät asiat. Muistelmissahan muistille aina sallitaan tietynlainen valinnan mahdollisuus, aito päiväkirja on tässä suhteessa armoton.

Tuomiojan teoksen päiväkirjamuoto vaimentaa kritiikin, jota teokseen muutoin voitaisiin kohdistaa: nimiä ja lyhenteitä sarjatulella, näennäisen irrallisia keskusteluja ja tapahtumia, poukkoilua isoista asioista pieniin. Aitoa ja alkuperäistä kuitenkin kaikessa rosoisuudessaan. Päällimmäiseksi jää kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus, jota jälleen edesauttaa kirjoittajan sujuva, elegantti ja terävä kynä sekä paikoin havaittava niukkaeleinen huumori. Stiff upper lip kääntyy hivenen kaarelle.

Lopuksi vielä eräs sinänsä pieni lukijan harmituksen aihe: luvattoman monet painovirheet, ilmeisesti tekstin ladontavaiheesta tai muista kiireistä johtuvat.

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua