Éric Vuillard ei jää viileäksi tarkkailijaksi kuvatessaan Ranskan siirtomaavallan romahtamista Indokiinassa

Kuvat: Melania Avanzato / Siltala

”Olla kärpäsenä katossa” kuvaa hyvin ranskalaisen Éric Vuillardin otetta historiallisten tapahtumien kuvaajana. Kun tuo kärpänen kirjoittaa terävästi ja kun hänellä on painavaa sanottavaa napakassa muodossa, löytyy historiallisista tapahtumista ulottuvuuksia, joita lukija ei ole aiemmin havainnut tai halunnut havaita. Vuillard tuo ne esiin vastaan panemattomalla tavalla ja suorapuheisella, jopa jyrisevällä tyylillä.

Kunniallinen vetäytyminen on Vuillardin yhdestoista teos. Suomeksi on nyt käsillä olevan teoksen lisäksi käännetty vuonna 2017 ilmestynyt L’ordre du jour (Päiväkäsky; Siltala, 2019) sekä 2018 ilmestynyt 14 juillet (14. heinäkuuta; Siltala, 2021). Päiväkäsky sai ilmestymisvuonnaan Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Prix Goncourtin.

Kunniallinen perääntyminen kertoo Ranskan vetäytymisestä Indokiinan sodasta 1946–1954, erityisesti sen loppuratkaisuna pidetystä Dien Bien Phun linnoituksen luhistumisesta. Sota vaati Ranskan puolelta arviolta 400 000 kaatunutta ja vietnamilaisten puolelta 3 600 000 kaatunutta. Ranskan vetäydyttyä ensimmäinen Indokiinan sota muuttui melko pian toiseksi Indokiinan sodaksi eli Vietnamin sodaksi Yhdysvaltain puututtua yhä vahvemmin sotatapahtumiin.

Vuillard ei säästä ketään

Vuillard käsittelee historiallisia tapahtumia yksilötason näkökulmasta. Hän sukeltaa tapahtumien kulisseihin ja istahtaa keskushenkilöiden olkapäille, heidän henkilötaustoihinsa ja pääkoppien sisällekin raportoimaan tapahtumista; näkökulma on eri kuin historiankirjoituksella tai uutisoinnilla. Ei Vuillard historiaa uudeksi muokkaa, hän nostaa sieltä esiin keskeisiä henkilöitä – muitakin kuin historian parrasvaloissa olleita – ja herättää heidät henkiin, laittaa heidät näyttelemään sen todellisen roolinsa. Itse asiassa Vuillard on ohjannut muutamia elokuviakin; tästä on monissa kirjan kohtauksissa viitteitä, niin visuaalisesti vahvaa Vuillardin kerronta on. Suomentaja Lotta Toivanen pysyy hienosti vauhdissa mukana.

Vuillardin esitystapaa on kritisoitu siitä, että hän jättää valottamatta kuvaamiensa tapahtumien laajempia poliittisia tai taloudellisia taustoja ja yhteyksiä. Kritiikkiä hän on saanut osakseen myös siksi, että historiallisten tapahtumien kuvaajana hän ei jää puolueettomaksi tarkkailijaksi vaan ottaa räväkästikin kantaa eikä jätä epäselväksi, mitä mieltä hän on esimerkiksi lepsuista poliitikoista tai ahneista liikemiehistä.

Indokiinan sodassa oli toki kyse muustakin kuin Ranskan taloudellisista eduista; Korean kriisi ja sota olivat vireillä, kommunismin leviämistä Indokiinan kautta laajemminkin Aasiaan pelättiin ja kylmä sota kaikkineen oli täydessä käynnissä. Vuillardin näkökulma ei mielestäni kuitenkaan millään tavoin vähennä tai aliarvioi vakiintuneen historiankirjoituksen merkitystä. Päinvastoin, samalla kun se herättää eloon tapahtumien keskiössä olleita hahmoja se kannustaa lukijaa selvittämään tai palauttamaan mieleen noiden historiallisten tapahtumien laajempia yhteyksiä.

Vuillardin esittelemään henkilögalleriaan kuuluu miehiä – kenraali Henri Navarren rouvaa lukuun ottamatta – politiikan, armeijan ja liike-elämän piiristä. Heidät esitellään liki munaskuitaan myöden, lähes naturalistisessa valossa, paheineen kaikkineen – hyveitä ei juuri löydy.

Poliitikot ovat Vuillardin kuvaamassa maailmassa pääsääntöisesti aikansa eläneitä velttoja nahjuksia tai omaa etuaan ajavia kunta- tai aluetason pelureita. Kansalliskokouksen enemmistön kanta oli, että neuvottelut vihollisen, Vietminhin kanssa olisivat hiponeet maanpetturuutta. Valtiomiehiä on harvassa. Eräs heistä on kansanedustaja Pierre Mendès France, sittemmin Ranskan pääministeri 1950-luvulla:

”Totuus on, että nyt kun meillä on paljon muitakin huolia, meillä ei ole Indokiinassa resursseja siihen sotilaalliseen ratkaisuun, jota olemme sieltä jo pitkään hakeneet. – – Toinen vaihtoehto on, hän sanoi ilman vihamielisyyden häivää, että pyritään poliittiseen sopimukseen eli sopimukseen vastapuolen kanssa.”

Mendès oli tuossa tilanteessa, puhuessaan kansalliskokouksessa, toisinajattelija, joka pitäytyi omaan vakaumukseensa.

”Ja tuntui siltä, että ilmaus ’kansan edustaja’ tosiaan tarkoittaa jotakin.”

Dien Bien Phu – Ranskan sotahistorian Stalingrad

Dien Bien Phun linnoitutetun tukikohdan romahtaminen oli Ranskan sotilashistorian suurimpia katastrofeja. Ennusmerkit olivat sotilaallisessa mielessä jo ilmassa sen jälkeen kun pienempi Cao Bangin tukikohta oli vähän aikaisemmin menetetty. Kansallinen ylpeys, neuvottelutien rinnastaminen Münchenin tai Vichyn hallituksen neuvotteluihin ja vastustajan aliarvioiminen johtivat paniikinomaiseen vetäytymiseen ja Ranskan Indokiinan aikakauden päättymiseen – ja sodan muuttumiseen Vietnamin sodaksi.

Ranskan Indokiinan joukkoja johti Hanoista käsin kenraali Henri Navarre ”kuulemma sivistynyt, töykeä, itsevarma ja kylmäkiskoinen”. Vuillard kuvaa piinallisen tarkasti Navarren kujanjuoksua ja sisäisiä kamppailuja totuuden ja Dien Bien Phun katastrofin alkaessa häämöttää.

”Hän oli kävellyt, kävellyt, kuumeisen ahdistuneena. Ja tajunnut luhistuvansa. Kulkiessaan nyt iltahämärissä mangopuukujalla hän varmaan ajatteli, että ura oli ohitse, että se päättyisi katastrofiin, verilöylyyn. – –  Minun olisi pitänyt kuunnella isää, hän ajatteli, ja ryhtyä opettajaksi. Mutta vanha tuttu ajatus ei auttanut häntä, päinvastoin, se oli ahdistava. Hän näki itsensä lapsena lukemassa läksyjä, lapsuus vilisti silmissä, se näytti ankealta. Viileästä tehokkuudesta ei ollut hänelle enää mitään apua. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan tykkien jylyä. Ja säpsähti. Taistelu on pian ohitse, hän ajatteli, aivan kuin hän olisi voinut kuulla Dien Bien Phun äänet tänne Hanoihin asti, rauhalliseen puutarhaan ja palatsiin, jonka viimeiseksi asukkaaksi hän jäisi.”

J’accuse

Liike-elämän edustajat, pankkiirit, teollisuusjohtajat ja rikkaiden sukujen edustajat Vuillard näkee verkostona, jonka juuret ulottuvat vuosisatain taakse. Hän näkee paljon vaivaa kuvatakseen erilaisia naimakauppojen tai muiden sattumuksien kautta syntyneitä liikeyhteyksiä. Paikoin syntyy lähes juorulehtimäinen tunnelma – kuka olikaan nähty kenen kanssa; vai olisiko kyse tutkivasta journalismista?

”Luoja miten kaukana jalkapuut olivatkaan, miten kaukana resuiset kulit, miten kaukana työssä raatavat lapset ja rottinkikeppien iskut; ja miten helppoa oli olla pragmaattinen realisti tuhansien kilometrien päässä ja laatia tilinpäätös, tehdä ennusteita, kun ei ollut vaaraa, että joutuisi menemään paikan päälle ja kohtaamaan sen kaiken kasvokkain.”

Banque d’Indochinen hallintoneuvoston puheenjohtajassa Émile Minostissa henkilöityy talouselämän rooli suhteessa muuhun yhteiskuntaan, politiikkaan ja maailmaan yleensäkin. Moraalikysymykset eivät kuulu talouselämälle, vaikka inhimillisellä tasolla yritysjohtajat niiden kanssa saattavat tuskailla.

”… hän oli tyystin unohtanut muistuttaa itseään siitä, että nykymaailman hengen mukaisessa leikissä oli suostuttava keinottelemaan kaikella, että periaatteessa mitään alaa ei voinut sulkea pois, että vain siten saattoi rikastua ja että tässä kauhistuttavassa erityistilanteessa, sodassa, he, hän ja kaikki muut hallintoneuvoston jäsenet, olivat keinotelleet kuolemalla.”

Vuillard ei vähimmässäkään määrin peittele kapitalismin kritiikkiään. Samassa avauksessa saavat mennä paitsi Ranskan omat kapitalistit myös ja erityisesti amerikkalainen imperialismi, jonka lonkerot ohjasivat niin Indokiinan tapahtumia kuin Kongon tapahtumia. Aihe on tärkeä, mutta hieman irralliseksi tässä yhteydessä jää pitkä ja tarkka kuvaus Kongon pääministerin Patrice Lumumban murhasta vuonna 1961.

Historiantutkimuksen näkökulmasta voidaan toki kysyä, ovatko Vuillardin kertomat tapahtumat totta; mihin lähdeaineistoon Vuillard nojaa; kuinka objektiivisen kuvan Vuillard tapahtumista antaa, kun hän toimii sekä syyttäjänä että tuomarina ja muutenkin vetää välillä mutkia suoriksi. Olisi kai muodikasta nimetä Vuillardin teos biofiktioksi, mutta jos määritellä pitää, kallistuisin dokumentaariseen tapahtumain- ja ihmiskuvaukseen, lähdeluettelon puuttumisesta huolimatta. Jos tällainen historian hahmojen henkiinherättäminen saa lukijan googlettamaan tai muutoin lisätiedon jäljille, hyvä niin.

Vuillardin pari aiempaa teosta L’ordre jourin ja 14 juilletin aikoinaan luettuani minulle ei tullut mieleen Vuillardin esitystavan lokeroiminen, ei siis nytkään. Ajattelen vain, että näinkin voi historiasta kertoa ja hyvä niin.

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua