Emeritusprofessori paljastaa elämän tarkoitukset, ne ikävätkin – arviossa Timo Airaksisen Millaista oli

Kuvat: Heta Gylling / Warelia

Hämmentää, ilahduttaa, opettaa, kauhistuttaa, järkyttää, hävettää, pöyristyttää.

Timo Airaksisen omaelämäkerta Millaista oli? (Warelia, 2025) on kaikkea muuta kuin Helsingin yliopiston emeritusprofessorilta odottaisi – toveittain tuntuu siltä kuin kirjassa ei pohtisi maailmankaikkeuden olemusta Suomen kansainvälisesti arvostetuin filosofi vaan sinulle jutustelisi vähän alatyylisesti alkoholisoitunut NHL-kiekkoilija.

Juuri siksi kirja on niin vietävän vetävä ja henkeäsalpaavan suora. Airaksinen ei viisastele tai esitä oppinutta vaan on itse sitä, suuresti oppinut ja oikein viisas. Siksi hän voi kääntyä puoleesi ja kertoa rehellisesti, mitä uskonto on tai mitä eroa on esitelmöidä krapulassa ja nousuhumalassa.

Kerronnan helppoudesta ja näennäisestä vaivattomuudesta tulee mieleen vain yksi mestari, Pentti Saarikoski. Ja kyllä, myös Airaksisen tekstiä lukiessa henki alkaa haista viinalta.

Mutta se ei haittaa, sillä koko ajan tarjolla on myös viiltäviä syvällisyyksiä ja nerokkaita rinnastuksia, kuten uskonnosta:

”Olen aina ollut kiinnostunut omituisuuksista ja perversioista, yhtä hyvin tieteessä kuin seksissäkin, ja mitä muuta uskonto on kuin ajattelun, halun ja tunteen perversio.”

Tai luovuttamattomista oikeuksista:

”Paheeni ovat niin sanottuja luovuttamattomia paheita, aivan samaan tapaan kuin filosofian ja lainopin ’luovuttamattomat oikeudet’: näistä en eroon pääse, vaikka kuinka yrittäisin – ja niiden paheiden nimet ovat vapaus, vauhti, viina ja naiset, tai kuten Vaasan kaduilla opin tuon kovin ruman, anteeksi mutta ajat olivat sellaiset, ’Vittu, viina ja vapaus – se on meripojan rukous’.”

Kyllä, Airaksisen kieli on ronskia, joskus rivoa ja sovinistista, mutta sen kestää, sillä se on myös rehevää, konstailematonta ja salaa syvällistä puhdasta suomea.

Yliopistolla sitä voisi kai kutsua hienosti ilmaisuvoimaiseksi.

* *

Niin, Vaasa, sieltä kaikki alkaa. Vaikka Airaksinen moneen otteeseen kertoo vihaavansa Vaasaa ja lapsuuttaan ja nuoruuttaan siellä (ensirakkaus Tuulakin jätti seisomaan yksin linja-autoasemalle), koko ajan kuultaa läpi syvä, loputon kaipaus Vaasaan ja sen Palloseuraan.

Vaasasta Timon tie vie Turkuun ja siinä matkan aikana tapahtuu jotain ihmeellistä:

”Synnyin uudelleen tuona kohtalon vuonna 1967, syksyllä postibussissa Turkuun. Bussiin meni luuseri ja ulos astui uuden ihmisen raakile. Hän oli jättänyt irronneet kahleensa bussiin ja astunut ulos vapaana miehenä. Ja kuten olen aina vannonut, vapaus on pakoa ja vain pakolainen on vapaa.”

* *

Tämä lause toistuu kirjassa aina kun filosofi Airaksinen lähtee maailman yliopistoihin. Ja niitä riittää: Dublin, Varsova, Pittsburgh, Melbourne, Moskova… Ja tarinoita niistä. Lukekaa ihmeessä, opitte enemmän kuin uskottekaan.

”Puolalaiset ymmärtävät symboliikkaa, päinvastoin kuin ihan symbolisokeat suomalaiset – kuten Krsyztof minulle ilmoitti Suomessa vierailtuaan. Hän on varmasti oikeassa. Ei suomalainen tarvitse symboleja, koska faktat riittävät meille.”

Myös Suomen yliopistoista Airaksisella piisaa juttua. Olen aina jotenkin naiivisti kuvitellut, että yliopistojen filosofian laitoksilla olisi poikkeuksellisen fiksua porukkaa. Ei pidä paikkaansa. Airaksisen kertomukset juonittelusta, nöyryyttämisestä, petturuudesta, kaunasta, katkeruudesta ja vihasta ovat puistattavaa mutta opettavaista luettavaa.

Hesalaiset halveksivat turkulaisia, turkulaiset jyväskyläläisiä, tamperelaiset ovat aivan tolloja, onko Oulussa muka joku… Helsingissä kaikki vihaavat ja kampittavat toisiaan – huh, kiitän luojaani, etten ikinä mennyt sinne, vaikka pääsin lukemaan teoreettista filosofiaa.

Hulluksihan siellä olisi tullut.

* *

Mitä muuta Timo Airaksinen on sitten tehnyt kuin juonut viinaa ja matkustellut ympäri maailmaa? Paljonkin, kirjoittanut ja myös tutkinut, ennen muuta kaikkea käytännöllistä, kuten seksiä ja halua.

”Ymmärsin halun olemukseen kuuluvan sen päämäärän saavuttamisen kaikkinainen turhuus. Saavutetun halun kohteen nimi on pettymys – ja siksi on aina uusia haluja. Kukaan ei ole koskaan tyytyväinen, ei vaikka halu olisi hetkeksi tyydyttynyt.”

Hän on kirjoittanut myös vanhuudesta. Nyt hän kiteyttää sen näin kirkkaasti:

”Vanhojen unohtaminen ei siis ole vain moraalitonta, se on myös epäloogista. Olet itsekin vanha tuossa tuokiossa. Muista, ettei sitten sinuakaan muisteta. Et saa enää apurahoja, eikä kukaan kutsu sinua puhumaan – vain koska olet vanha.”

* *

Kyynisen realismin maailmanmestari Timo Airaksinen on nyt 77-vuotias. Mitä hän ajattelee kuolemasta, siitä mikä on ollut elämässä parasta. Seksi? Viina? Raha? Menestys? Vapaus?

Kaikki väärin. Näin pakahduttavan kauniisti hän päättää kirjansa:

”Kuolinvuoteellaan Brillat-Savarinin ideaalinen gourmand pyytää lasin parasta punaviiniä. Kohottaa lasinsa, juo ja hymyten kuolee. Kiinalainen mandariini kysyy, onko palmikko hyvin. Minä taidan pyytää kynää ja paperia.”

Kirjaan kannet tehnyt Kari Jokinen on tämän oivaltanut. Aivan kuin siinä olisi lyijykynällä piirretty maailman kauneus.

Matti Kuusela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua