Elisa Aaltolan Puhe eläinten puolesta näyttää, mitä omahyväinen vastuuttomuutemme saa aikaan karsinoissa ja kanaloissa

Elisa Aaltola. Kuvat: Suvi Elo / Into Kustannus

Susanna Laari arvioi Laura Gustafssonin nyttemmin Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyttä kirjaa Mikään ei todella katoa (Like, 2023) Helsingin Sanomissa kuluvan vuoden maaliskuussa. Hän kirjoitti muun muassa, että Gustafssonin piti työssään ratkaista ”miten kertoa eläintä”. Siis ei eläimestä, vaan eläintä.

Samaa pohtii ja kokee tehdä nyt Puhe eläinten puolesta -teoksessaan (Into, 2023) tunnettu eläinfilosofi ja -aktivisti Elisa Aaltola. Ja jottei vaikutteiden vuon kulkua ymmärrettäisi ainakaan kokonaan väärin päin, mainittakoon, että Gustafsson kirjoitti blogissaan vuoden 2022 puolella, että ”Elisa Aaltola on tietenkin vaikuttanut ajatteluuni paljon”.

Mutta vaikutteet toki kulkevat kirjallisuuden ja ajattelun kentillä ties mihin suuntiin, ja ainakin juuri Aaltola ja Gustafsson ovat olleet mukana yhteisissäkin projekteissa, joista mainittakoon vaikkapa jo vuodelta 2015 oleva, Aaltolan ja Sami Kedon toimittama Eläimet yhteiskunnassa (Into). Teoksen kirjoittajalistalta löytyy monia muitakin mielenkiintoisia nimiä Antti Nylénistä Jenni Haukioon.

Aaltolan uusin on joka tapauksessa jo hänen edellisistään tunnistettavaa, mutta entisestään terävöitettyä puhetta eläinten puolesta. Kirja ei ole yksi puhe, kuten sen nimen voisi tulkita, vaan taitavaa, monisuuntaista ja värikästä analyysiä siitä, miten me rakennamme maailmaamme, itseämme ja maailmasuhdettamme kielellämme tai kielessämme. Kieli vaikuttaa meihin, ja samalla se muuttaa ja rakentaa meitä; saa meidät näkemään maailmamme tietynlaisena, ohjaa meidät arvostamaan yhtä asiaa, karttamaan toista, uskomaan noin tai näin. Näin kielellä on keskeinen asema myös siinä, mitä ajattelemme muista lajeista, mitä tunnemme niitä kohtaan, miten niitä kohtelemme.

Kieli on usein ja toistuvasti myös nähty ihmistä ja eläintä erottavana tekijänä. Väitetään, että vain me kykenemme varsinaiseen kielenkäyttöön ja sen myötä rationaaliseen ajatteluun. Vaan ei se niin mene, kirjoittaa Aaltola monipuolinen uusi tutkimus tukenaan. Ajattelu, looginenkaan, ei ole sanallisesta kielestä kiinni, ja samoin voi sanoa tehokkaasta viestinnästä. Puhumattakaan, että voisimme perustellusti väittää, että toislajisilla ei olisi mieltä, tuota älyn, tunteiden, tahdon ja tavoitteiden tyyssijaa.

Kirjan ydintä on lopulta juuri kielen, mielen ja eri lajien, ihmiseläin siinä mukana, yhtäaikainen tarkastelu eri teemojen alla, ja teemoja ja lähestymiskulmia tässä puheessa eläinten puolesta on paljon. Samalla ”paljon” kuvaa kirjaa muutenkin. Se on runsas ja rikas, vyöryttäen lukijan eteen faktoja ja päätelmiä, esimerkkejä ja kirjoittajan omia kokemuksia, viittauksia ja vakuutteluja. Lukija pohtikoon, vaikuttukoon tai hylätköön.

Yksi kirjoittajan välipäätelmä on, että ihminen on kielen ja mielen yksinoikeuden itselleen anastamalla asettanut kuilun itsensä ja eläinkunnan välille. Itsensä ja muiden eläinten välille siis, sillä kyllä Aaltola meitä eläiminä pitää siinä kuin muidenkin lajien edustajia, ja hänestä juuri yhteinen eläimyytemme tarjoaisi meille mahdollisuuden lähestyä ja yrittää ymmärtää myös noita kaikkia muita, jotka me nyt työnnämme etäälle itsestämme, tavaraistamme eläinteollisuuden hehtaarihalleihin tai maalaamme metsän möröiksi, jotka on paras jättää metsästäjien hoideltaviksi.

* *

Aaltola kertoo kirjassaan, miten hän tapasi aiemmin turhautua kohtaamisissa, joissa yksi ja sama ihminen saattoi myöntää hänen eläinten parempaa kohtelua tukevat perustelunsa aukottomiksi suostumatta silti olemaan hänen kanssaan samaa mieltä. Järkiperäisten argumenttien teholla on siis rajansa.

Millaista puheen eläinten puolesta siis pitäisi olla, jotta se vaikuttaisi, ja millaisia keinoja Aaltola itse kirjassaan käyttää?

No, ainakin hän ilmoittaa luottavansa kertomusten voimaan. Saamme lukea, että ”kertomukset ovatkin voimallinen eläineettinen työkalu, jolla voi vallankumouksellistaa käsityksiä ihmisen suhteesta muihin eläimiin…”. Toisaalta kertomukset voivat yhtä lailla juurruttaa meihin tuhoisia arvostuksia ja käyttäytymismalleja. Aaltolan esimerkki jälkimmäisistä on itsepetokseen ohjaava kulutusyhteiskunta, jolla on kyky tehdä monista kansalaisista epäkriittisiä, naiiveja kuluttajia vaihtuvine ja uusiutuvine haluineen.

Kertomuksen voimaa Aaltola käyttää esimerkiksi kirjan lukujen introissa, joissa hän pyrkii eläytymään eläinten osaan ja tuntoihin erilaisissa tilanteissa; esittää tulkinnan siitä, millaisia eläimen tuntemukset voisivat kyseisissa tilanteissa olla ihmiskokemuksen ja -kielen välittäminä. Aaltolan määritelmän mukaan hyvä kertomus on tieteen ja kokemuksen, rationaalisen päättelyn ja arkijärjen, yhdelmä, joten eläytyvät introtkaan eivät näin olisi pelkkää fiktiota. Oli miten oli, Aaltolan sanomisen ja sanojen tehoa lisää se, että hän on taitava (kauno)kirjoittaja, kuten jo viimeistään hänen Esseitä eläimistään (Into, 2022) todisti. Teosparin kieli on värikästä ja tunteisiin vetoavaa, ajoittain omakohtaista ja intiimiä puhetta, jota kannattelee tiede, tuo toinen hyvän kertomuksen perustoista.

Aaltola selvästi tietää kirjoittaessaan mitä tekee, tietää sanojen(sa) voiman ja vallan. Hän ei ole ilkeä mutta kylläkin suorapuheinen. Ei käytä halpoja ja helppoja kikkoja, mutta riskeeraa ajoittain nostattaa ärtymystä suorasukaisuudellaan, ja myös onnistuu siinä, kuten hän itsekin todistaa kirjan sivuilla. Toisaalta, kuten jo edellä tuli todetuksi, pelkkä rationaalinen argumentointikaan ei aina ja kaikkiin pure.

* *

Varsinkin eläinten näkökulman ja hyvinvoinnin suhteen suurpiirteinen lukija voi kokea teoksen myös jossain määrin jankuttavaksi. Sanomisen valokeila kyllä siirtyy koko ajan, mutta toistoakin riittää. Itse tosin nostelin kulmakarvojani enemmänkin joidenkin anakronististyyppisten annatusten kohdalla. Kunniansa saavat kuulla muun muassa Aristoteles, Descartes ja Kant, vaikka he operoivat aivan erilaisen eläineetoksen aikana kuin me ja täysin ilman nykytieteen tukea. Aaltolan filosofian suurnimiin kohdistuva arvostelu pureekin paremmin hänen siirtyessään käsittelemään 1900-luvun kirjoittajia.

Puhe eläinten puolesta -kirjan sanoman, sillä sanoma sillä selvästi kerrottavanaan on, voinee tiivistää lainaamalla Aaltolan omaa esseetä Eläimet yhteiskunnassa -teoksesta (Into, 2015):

”Ihmiset hellivät koiriaan ja käyttävät turkiksia, itkevät Babe-elokuvan nähdessään ja syövät pekonivoileipää, sanovat rakastavansa eläimiä ja ottavat silti päivästä toiseen osaa käytänteisiin, jotka kohtelevat noita eläimiä mielivaltaisesti, surutta, usein kärsimystä tuottaen.”

Hän kysyi tuolloin ja kysyy uusimmassaankin, olemmeko tosiaan näin kyvyttömiä ja haluttomia tunnistamaan omien tekojemme ja muiden kärsimysten väliset yhteydet, ja todellako eläinten alemmuutta toitottava kielipelimme hämää meitä itseämme, vai teeskentelemmekö vain niin ahneuttamme ja välinpitämättömyyttämme?

Tietoa meille kertyy koko ajan lisää, mutta kykymme vastuunkantoon on aina vain yhtä heikko.

Kari Heino

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua