Elävä ruumis hälyssä – arviossa Taina Saarikiven esseeteos Lihan värinä

Kuva: Vastapaino

Taina Saarikivi on kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti Turun yliopistossa, ja äänitaiteilija. Esseeteoksessaan Lihan värinä (Vastapaino, 2024) hän laajentaa tutkimus- ja taiteilijakenttäänsä sivuamaan ihmisen tekemistä, tunteita ja seksuaalisuutta. Hän on suorasukainen ja terävä esseisti ja avaa jatkuvasti kiintoisia näkökulmia. Näin hän saa lukijan ajattelemaan kriittisesti, ja intohimoisesti maailman menoa.

Oriveden opistossa esseenkursseilla pohdimme oppilaiden kanssa omien kokemusten, siis subjektiivisen aineksen, mahdollista osuutta hyvässä esseessä. Taina Saarikiven tyyli on tässä puntarissa ihanteellinen. Hän on kaiken aikaa läsnä tekstissä kokemustensa ja tunteittensa kera. Näin esseeteksti elää koko ajan ja laajenee kirjoittajan havaintojen kautta sosiaalisiin ja emotionaalisiin yhteyksiin.

Herätteisyys

Hyvä essee ei väittele vaan herättää ajattelemaan. Saarikiven teksti liikkuu kliseiden tuolla puolen itsevarmasti ja poksauttelee tielle osuvia ennakkoluulokuplia ohimennen. Hänestä huokuu steriilin viihde- ja kilpailuvoittoisen kapitalismin ulkopuolella koko ikänsä eläneen toisinajattelijan epäröimätöntä tutkimuspaloa.

Niinpä hän ei ilkeile menestyjille, kuten Jyrki Lehtola, eikä pokkuroi heitä Jarkko Tontin tavoin. Hän suunnistaa tietämyksen ja ei-tietämisen valossa pimeää pelkäämättä.

Harjavalta

Eräs kirjan vaikuttavista aiheista liittyy Saarikiven lapsuuden Harjavaltaan. Paikkakunta koki nousukauden Outokummun kuparinsulattamon sijoituspaikkana. Se kukoisti, varsinkin vuosina 1954–1992.

Saarikivi koki lapsuutensa ja nuoruutensa Harjavallassa ankeaksi:

”Tehtaan piiput varjostivat taivaan, pikimustat kuonakasat lepäsivät raskaina kaupungin laitamilla, männyt huojuivat saasteiden näivettäminä, ja junaradalla saattoi nähdä itsemurhan tehneiden mielisairaalapotilaiden suolia.”

Kaupunki on selvinnyt aika hyvin, vaikka väkiluku laskee vuosi vuodelta. Outokummun lopettamisen jälkeen teollisuus on jatkunut ja pyöriä pyörittävät nyt Boliden ja Norilsk Nickel.

Raahen lähellä Lampinsaaren kylässä ollut Kaivoshovi koki pahemman luhistumisen. Ennen alasajoa siellä pelattiin palloa, käytiin elokuvissa, shoppailtiin ja biletettiin. Kun Outokummun kaivostoiminta loppui Lampinsaaressa, hienot paikat rappeutuivat, joka on nyt surullinen näky: ”ikkunat lyöty säpäleiksi, seinillä vihertää home ja sammal, kaikkialla uhoaa ränsistyvän talon alakuloinen lemu”. Tällaisen nuoruuden kroppaansa äänittänyt Taina Saarikivi ei ole hiljaisuuden ystävä.

Musiikki ja häly

Taina Saarikivi on myös huilisti. Essee Suusta ja suhinasta kertoo intiimisti, miltä soittaminen muusikosta tuntuu. Erityisesti kirjailija on perehtynyt Kaija Saariahon huilusävellyksiin, mutta niistä hän ei tässä yhteydessä juuri kerro.

Hän filosofoi klassista musiikkia eristetyksi ääneksi, ”tiiviin, kirkkaan ja siistityn äänen maailma, josta kaikki epäpuhtaudet, suhinat ja kohinat on hiottu vuosien kurinalaisella harjoituksella kuulumattomiin”. Jossain vaiheessa huilisti kyllääntyi ”siistittyyn maailmaan”, lopetti huilu-uran ja (ehkä voi jopa sanoa) valitsi hälyn.

Hän kiinnostui kaikista äänistä. Huomionarvoista on, että juuri Saariahon musiikissa on aika ajoin mukana myös hälyn elementtejä.

Saarikivi viehättyi hälystä, kaikesta nukkavieruudesta ja tahroista.Hän kiinnitti huomionsa kummalliseen, rajuun muutospaineeseen, joka yhä enemmän luo sekavuutta ja epäjärjestystä taloudellisen ja käytänöllisyyden ylivallan vuoksi.

Edellinen on kirjoittajan johtopäätösajattelua, esseissä ei ole oikeastaan ollenkaan suoraa taloudellisen vallan kritiikkiä. Pyrin vain elävöittämään aihetta omilla assosioinneillani.

Joskus 1980-luvulla taisin Rauhaniemen saunalla puhua ”uusista rumista rakennuksista”. Eräs saunoja kääntyi ja sanoi: ”Mitäs sillä on väliä, miltä ne näyttävät!”

Saarikivi ei arvostele, vaan myötäelää kaupungin urbaaneja hälyääniä. Hän siteeraa kuitenkin Milja Sarkolan romaania Pääomani, jossa minäkertoja elää kontrollikeskeistä elämää, rahoihin ja selviytymiseen keskittyvää, siis esteettisistä arvoista piittaamatonta.

Kritiikki kilpailuyhteiskuntaa kohtaan onkin miltei mahdotonta. ”Kukaan ei voi välttyä kilpailulta, sillä se injektoidaan ihmiseen heti kun hän syntyy. Ensimmäiset pisteet saadaan jo muutaman minuutin ikäisenä. Kilpailun ja mittaamisen maailma ei odota, paremmuusjärjestys astuu voimaan heti kun kohdun ulkopuolinen hengittäminen alkaa.”

Tämän kumoutumattoman todellisuuskuvan myötä ui kuitenkin lukijan mieleen lohtu: jos kerran kilpailu ujutetaan vauvaan ulkopuolelta, se ei ehkä olekaan biologista? Ja voiko ehkä kaikkien kokema uhmakas murrosikä kääntyä täydellisesti ulkopuolelta huokuvaa ilmapiiriä vastaan? Onko siis tulevissa sukupolvissa meille mahdollista toivoa, jos kasvatusfilosofiamme alkaa muuttua?

Uteliaisuus ja aistit

Kirjoittajan vahva läsnäolo teksteissä kumpuaa voimakkaasta uteliaisuudesta. Jean-Luc Godard perusteli alkoholin vieroksuntaansa kerran: ”En tarvitse ylimääräistä kiihotusta, sillä juovun ihmisistä ja heidän erilaisuuksistaan.”

Äänitukijana Taina Saarikivi keskittyy toki akustiseen maailmaan, mutta kirjoittaa kaikki aistit auki. Hän tutkii tahroja ym. sottaisuutta, tuntee rautatierangan liikkuvissa junissa, on haistavinaan raitiovaunuissa kanssamatkustajien elämien, toiveiden ja pelkojen hajun. Ulosteisiin liittyy kursailemattomasti essee Perseestä ja sen kurittomuudesta.

Ääniteoksista ja äänitieteestä on kuitenkin kirjassa eniten. Chris Watsonin 10-osainen ääniteos El Tren Fantasma (Kummitusjuna) alkaa kasvavana kohinasarjana, joka muuntuu sälinäksi ja kirskunaksi, voimistuu ja päättyy aavemaisiin kuulutuksiin. Kuvauksia on enemmänkin, kaikki tiiviisti esitettyinä.

Ääniteorioista kiinnostaa Allen S. Weissin kuvaus ”nostalgisen lyyrisyyden” aikakaudesta, joka alkoi äänittämiskeksintöjen myötä.

Salome Voegelin mukaan melu ja häly ovat pystysuoraa ääntä. Kovan äänen kuullessamme olemme siis kuin pommitettavassa tilassa.

Kuntosalit ja liha

Kuntosaleista on tullut yhä suositumpia. Ihmiset ovat ruvenneet keskittymään oman kehonsa hoitamiseen, sekä ulkonäkösyistä että terveyden takia. Saarikivi kuvailee piukean lihan estetiikkaa ja lähes orgastisia ääntelyitä, joita saleilla kuulee.

Kuntoilusta on tullut yhä enemmän taistelua vanhenemista vastaan. Kuolemaa pelätään ja elämää yritetään pitkittää. Oma ruumis on pyhitetty. Antti Nylénin vastakkaista käsitystä pyhästä kirjoittaja siteeraa ihmetellen: ”pyhyys ei lupaa nautintoa vaan ainoastaan vaivaa ja kärsimystä”.

Vaikuttaa siltä, että Saariaho ja Nylén tarkoittavat pyhällä eri asiaa. ”Hallitsematon pyhä pakenee kuria ja kontrollia”, kun taas kehonrakentaja yrittää kaikkensa ja nauttii ponnistelemisestaan.

Onko liha eristäytyvä vai yhteyttä janoava aines? Millainen asenne kuntoilijalla tai rukoilijalla on omaan ja muiden lihaan? Ehkä nämä ovat luonnosta paljolti irtautuneen lajiyksilön peruskysymyksiä. Haluaako joku erillisesti trimmata lihaansa saadakseen haluamiaan yhteyksiä vaikka seksin muodossa?

Saarikiven esseet avaavat paljon kysymyksiä. Juuri himo seksuaaliseen kanssakäymiseen alkaa lukiessa näyttäytyä ihmisen keskeisenä perustarpeena.

Hiljaisuus ja suru

Hiljaisuudesta Saarikivi kirjoittaa hereillä olevan keskittyneellä tarkkailijan otteella. Hän ei pyri retriitti- tai joogakokijan vajoamiseen pois läsnäolosta vaan tunnistamaan aistimuksensa ja mielenliikkeensä. Näin kokien hiljaisuus on kiinnostavaa mutta myös pelottavaa.

Elämä on rapistumista ja kaikki lupaukset vanhenemisen tuomista positiivisista lupauksista höpö-höpöä.

Itse voin antaa todistajanlausunnon tähän myöntämällä fyysisen rapistumisen mutta toteamalla ymmärryksen säilymisen, jossain mielessä jopa avartumisen 60 ikävuoden jälkeen. Suru, joka tunteista kuormittavimmin läpäisee koko kirjan, on menetyksiä ja vanhenemista seuraava reaktio, johon kirjoittajalla on negatiivinen odotusasenne. Menneisyyden suru on yleinen painolasti, josta irtautumista moni psykologi suosittelee.

Puolisoni kuoltua omalääkärini lausahti yksikantaan: ”Hän on kuollut, sinä elät.”

Surun torjumiseen kelpaa myös Saarikiven siteeraama Solveig von Schoulzin runo Kaikki tapahtuu nyt, josta palanen:

”Mikään ei ole liikaa, mikään ei mene hukkaan
älä pelkää:
lahonneessa on uudeksi tuleminen
mitään vuodenaikoja ei tarvita”

Lihan värinä päättyy kauniisti Helsingin Töölöstä löytyneeseen joutomaapihaan, joka on ikään kuin piiloon unohtuneena kaupungin keskustassa. Haaveet syntyvät surusta, joka kirvoittuu parhaimmillaan runoudeksi: ”Joutomaat, nuo tehokkuusajattelun kyydistä pudonneet epäpaikat kutsuvat säröisiä ja hauraita ihmisiä armollisiin varjoihinsa, katveisiin, joissa on tilaa haaveilla, ihmetellä ja kuvitella mahdottomia maailmoja. Niiden liepeillä häilyy outoja himon, surun ja hiljaisuuden sekasotkuja, menneiden kiihkojen ja tuskien sävähdyksiä, pystysuoraksi hyytelöitynyttä hiljaisuuden pauhua.”

Erkki Kiviniemi

EDIT. Juttuun on korjattu Harjavalta-väliotsikon alle oikeat paikkojen nimet ja niiden kuvaukset 10.4.2024 klo 14.07 ja 19.05.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua