Elämän julma kauneus – arviossa W. G. Sebaldin proosarunojen kokoelma Luonnon mukaan

28.09.2022

KIRJAT | Sebald loi omintakeisen proosatyylin, jossa matkakuvaus, essee ja tutkielma yhdistyivät omintakeiseksi lajityypiksi. Teoksen kolmessa proosarunossa seikkailevat taiteilija Matias Grünewald, tutkimusmatkailija Georg Wilhelm Steller sekä Sebald itse.

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

W. G. Sebald: Luonnon mukaan (Nach der Natur)

  • Suomentanut Kari Aronpuro.
  • Palladium / ntamo, 2022.
  • 104 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Baijerilaisessa vuoristokylässä syntynyt Winfried Georg Maximilian Sebald (1944–2001) oli kirjallisuudentutkija ja kaunokirjailija. Hän loi omintakeisen proosatyylin, jossa matkakuvaus, essee ja tutkielma yhdistyivät omintakeiseksi lajityypiksi.

Ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa Sebald julkaisi vuonna 1988. Se oli 3-osainen runoteos, jossa hänen tuleva proosatyylinsä näkyi jo idullaan ja jolla hän otti käyttöön julkaisunimen W. G. Sebald. Kirjallisuudentutkijana hän toimi Englannin Norwichissa eurooppalaisen kirjallisuuden professorina. Tunnetut proosateoksensa hän julkaisi 1990-luvulla, ja niistä tunnetuin on Saturnuksen renkaat.

Vaeltava näkijä

Luonnon mukaan (Palladium / ntamo, 2022) koostuu kolmesta pitkästä proosarunosta, jotka näyttävät olevan erillisiä. Niitä yhdistää kuitenkin kirjoittajan visionäärinen maailman eriskummallisuuden ja kauneuden ymmärtämisyritys.

Teoksen ensimmäisen runoelman päähenkilö on salaperäiseksi jäänyt kuvataiteilija Matias Grünewald, joka eli 1500-luvun alussa Saksassa ja jonka teoksia pidettiin kauan Albrecht Dürerin maalaamina. Kun hänen henkilönsä löytyi, tosin hämärästi, kiinnostuttiin teosten väkevästä naturalistista kuvauksesta ja lumoavasti oudosta värimaailmasta.

Paul Hindemith sävelsi tunnetuimpiin kuuluvan sinfonisen runonsa Mathis der Mahler Grünewaldista, ja Suomessa Paavo Rintala loi yhden parhaista romaaneistaan samasta miehestä nimellä Minä, Grünewald (1990).

Näihin molempiin teoksiin tutustuttua tekee nuoren Sebaldin teksti jotenkin raa’an vaikutuksen. Sebaldin taipumus nähdä historia sarjana julmuuksia tai nostaa kaikki pahuus ykkösaiheeksi on pessimistisen maailmankuvan ilmaus. Julma kauneus on hänen ilmaisunsa keskusta. Häikäisevät, avaruudelliset näkymät väreissään taustoittavat kuolemaa ja väkivaltaista elämää.

Rintalan teoksen kanssa yhteneväistä tulkintaa on maalarin eristäytymishalu.

”myöhemmin eli erakoituneena ja miltei/ maan alla, teki itse tyhjäksi/ yhteisöltä saamansa tunnustuksen”

Ehkä hän pakeni jotain? Grünewald kuvasi mieluiten miesvartaloita, ja naishahmot ovat hänen teoksissaan runsaasti verhottuja. Sebaldin mukaan Mathis Nithart oli Sebaldille läheinen, ehkä rakastettu, ja Matias G maalasi Matias N:n teosten päälle paljolti samoja viivoja korostaen.

”Kaksi maalaria on näin yhdessä ruumiissa
jonka haavoitettu liha kuului molemmille.”

Tämä koskee Rintalan ainoaa kohdetta, alttaritaulua Ristiinnaulitseminen, joka on ilmeisesti taiteilijan viimeinen työ. Siihen hypnoottisesti kiinniittynyt nuori poika Paavo Rintala ei päässyt Oulun taidemuseossa kokemastaan kammottavasta kuvasta eroon kuin vasta kirjoittamalla.

Sebald arvelee, että viivat alkutuotannossa ovat Nithartilta ja värit Grünewaldilta. Tietoa lienee, että miespari joutui varhain erilleen ja Mathiasten viimeiset teokset ovat Grünewaldin yksin tekemiä.

Hän kuvaa luontoa tasapainottomaksi ihmiskokeita tuottavaksi voimaksi, kuin ”mieletön askartelija, joka heti turmelee/ sen, mitä on onnistunut luomaan”. Tästä on suora reitti Saturnuksen renkaisiin, joka on suurennettu kuvaus julmasta kauneudesta maailman perusominaisuutena.

Löytöretken intohimo

Toinen proosaruno kertoo Georg Wilhelm Stelleristä, erikoisesta tutkimusmatkailijasta, jonka intohimona on ollut Beringinsalmi. Teksti on samaan tapaan fyysinen, kaunis ja karmaiseva kuin edellinen. Se korostaa enemmän kuin taiteilijakuva itseriittoisen tahdon toteuttamista, kaiken hankaluuden ja vaarojen uhalla. Steller on myös hurmaantunut luonnon valosta ja väreistä ja pessimistinä hän filosofoi:

”kaikki kuihtuu, lajien/ lisääntyminen on vain/ havaintoharhaa, eikä kukaan/ tiedä, mihin se tähtää.”

Laajoja kuvia on runsaasti:

”Ranta kaareutuu,/ valkoinen sirppi,/ heinää rehottavat dyynit sisämaahan päin/ aina varjoisalle tasangolle.”

Alpeilla syntyneenä kirjailija on lukittu katsomaan kokonaisuuksia.

Steller oli intohimoinen tutkija, joka paneutuu kasveihin. Hänen eläintieteellinen teoksensa De bestiis marinis on ”eräopas metsästäjille,/ aapinen turkistenlaskijoille”.

Tämä tapahtui siis 1700-luvun alkupuolella. Tutkija menehtyy Alaskassa.

Nuoruuden herätteet

Kolmannessa proosarunossa Sebald kertoo itsestään ja yrittää kartoittaa lapsuudestaan nousevia taidekiinnostuksia, vaikutteita runoiljoilta Friedrich Hölderlin ja Albrecht von Haller, taiteilijoilta Brueghel ynnä muuta. Mutta enimmin nousevat esiin näkökuvat Hampurin satamassa laivoja katsomassa, korkealta nähty maailma muuttuvana maisemana, ja myös ”kuvitelmat pimeässä kammiossa”, joista nousee ylivoimaiseksi Aleksanterin taistelun kuvasta kasvanut mielikuva, jossa oli ”yli satatuhatta kuollutta,/ joiden yli taistelu aaltoili/ länsimaiden pelastukseksi/ laskevan auringon hohteessa.”

Kaikki kolme runoelmaa ovat ikään kuin johdantoa myöhemmin kirjoitetulle proosalle, jossa kokija on kokonaiskuvien havainnoija ja kärsivällinen kulkuri. Hänen herkkä eristynyt psyykensä ei anna tilaa juuri vuorovaikutukselle. Niinpä hän on Kafkaa ja Döbliniä tutkinut omintakeinen kirjailija, joka kuoli autokolarissa, kuten eräs toinenkin sivullinen kirjailija, Albert Camus.

Kari Aronpuron suomennos on erinomaisen onnistunut.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua