Elämäkertoihin erikoistunut Panu Rajala kirjoitti vihdoin myös omista vaiheistaan – arviossa Päin elämää!

Kuvat: Laura Malmivaara / Siltala

Muistan sen teatteri-innostuksen, kun sisareni jälkikasvu puhisi posket hehkuen 1970-luvulla, jolloin Myllykolun Eemeliä harjoiteltiin – puhumattakaan niistä pitkistä päivistä, jolloin jo aamusta asti varrottiin ehtoota ja yleisöä. Hämeenkyrössä tapahtui kummia.

F. E. Sillanpää oli oman kylän suuri poika, josta kyläläisillä oli omat mielipiteensä. Kun helsinkiläinen Panu Rajala päätyi muuttamaan sanaa lihaksi sukunsa asuinsijoille päässään hienoja suunnitelmia, Sillanpää alkoi kansan ja jopa omien kyröläisten silmissä saada sitä arvonantoa, jota tietäväisimmillä oli toki jo aiemmin ollut.

Luulen, että Rajalan varhaiset näytelmät Myllykolun Eemeli ja Töllinmäen tohtori ovat olleet Sillanpää-tietoisuuden leviämiselle jotain poikkeuksellista. Ei ole edes nobelisti ollut profeetta omalla maallaan, pikemminkin joutilas tohtori, joksi häntä ilkeämielisesti on nimitelty.

Myöhemmin Panu Rajala on kaivanut Sillanpäästä lähes kaiken tiedon pienintä murua myöten – ja monesta muusta henkilöstä siinä ohessa.

Panu Rajalan elämäkerta on paljon ehtineelle tutkijalle tietenkin muutakin kuin kertomus hänen suhteestaan Sillanpäähän, mutta leijonanosan hänen tutkimuksistaan etäinen sukulainen on vienyt.

Toden totta, F. E. Sillanpää oli Rajalan isoäidin serkku. Sillanpääläisessä maisemassa on ja on ollut viljalti Panun sukulaisia, joiden kanssa hänellä on helsinkiläisyydestään huolimatta ollut hyvinkin tiivistä yhteydenpitoa.

Seikkaperäiselle omaelämäkerralle tyypillisesti luettavanamme on vaiheikas kehityskertomus perheen ainoasta lapsesta, joka silloin tällöin tilittelee suhdettaan oikeusoppineeseen isäänsä ja ruotsinkieliseen äitiinsä. Varhaisena ajatuksenaan hänellä oli ryhtyä suomen kielen opettajaksi, missä tarkoituksessa hän keräsi Hämeenkyrössä rakennusalan ammattisanastoa haastatellen alan työväkeä. Samalla hän tuli tutustuneeksi pitäjän persooniin, mm. Sillanpään Saavutus-huvilan kirvesmiehiin.

Tutuiksi kävivät myös ammattimiesten käsitykset ainaista rahapulaa poteneesta rakennuttajasta, Sillanpään käyttämästä kielestä ja paikallisen asujaimiston ajattelutavoista.

Rajala oivalsi, ettei kirjallisuushistoria ole vain kirjojen pänttäämistä ja luennoilla istumista. ”Havainnot sysäsivät luonnostaan kohti elämäkerrallista tutkimustapaa, samalla metodi rakentui itsestään.”

Suomen kielen opettajuus himmeni taka-alalle, mutta kielestä yhtä kaikki tuli Panu Rajalan työväline.

* *

Koska Hämeenkyrö oli Sillanpään tienoota, tuli siitä väistämättä myös Rajalan sillanpää.

Yhtenä seurauksena oli Sillanpään Seuran perustaminen 1975. Rajalasta sukeutui operatiivinen johtaja. Silmäätekevä kyröläinen kulttuuriväki otti homman hoitaakseen – Panun tahdissa. Syntyjään hämeenkyröläinen Arvo Poika Tuominen julisti, että tehtävänä olisi nostaa Sillanpää näkyvään asemaan kirjallisessa keskustelussa, tuotettava hänestä uusi, ajanmukainen elämäkerta ja elvytettävä hämeenkyröläistä kulttuurielämää sen rikkaiden perinteitten mukaisesti.

Kaikki se tapahtui. Rajala otti viitoitukset tosissaan.

Yksi monista teoista oli näissäkin muistelmissa esitetty fakta, että Nobel-palkintoa oli pidetty vuosia Sillanpäälle ikään kuin jemmassa. Talvisota varmaan tapausta siivitti, mutta Rajala on ollut epäilemättä oikeassa muistuttaessaan ennenkin, että palkinto on myönnetty kirjallisista ansioista, ei vain myötätunnon osoituksena sotaa käyvälle maalle.

* *

Rajala antaa tutkimusmenetelmistä ainakin omalla kohdallaan palttua uuskritiikille, mistä laaja lukijakunta ei voi olla kuin hyvillään. Valintansa takia hän on joutunut hakaukseen joidenkin yliopistoihmisten kanssa, joiden mielestä biografinen lähestymistapa on vanhentunut tapa tutkia kirjallisuutta.

Ollessaan myöhemmin yliopistossa Lontoossa opettajana Rajala saattoi hyvillä mielin todeta, kuinka hänen käyttämänsä metodi on siellä voimissaan – ja epäilemättä muuallakin. Olisiko Rajala suosittu elämäkertakirjailija, mikäli hän olisi valinnut ”kammioteoreetikon” tien? Vaarana olisi ollut, että ei, vaikka voi kai tutkijanlaatu taipua moneenkin suuntaan.

Rajala iloitsee kirjassaan – monen muun mukana – ratkaisustaan omistautua elämäkerroille. On helppo uskoa, että lukemisen vähenemistä surkuttelevat tahot kiittelevät Rajalan tapaista tekijää, joka on pitänyt kirjaa näkyvästi pinnalla. Tutkimusmenetelmien väkivaltaisesta rajaamisesta ja hylkimisestä seuraa luonnollinen kysymys: mihin kirjallisuudentutkimusta ja kirjallisuutta tarvitaan?

Kirjailijan elämänpiirin työntäminen väkivaltaisesti syrjään ei kuulosta viisaalta. Yksi esimerkki monien joukosta: Rajala oli päässyt perehtymään näytelmäksi mielimänsä Hurskaan kurjuuden mahdollisuuksiin aitiopaikalta Hämeenkyrössä Ala-Vakerilla, kun veljeksistä Kalle tarkasteli kapina-aikaa punakaartilaisen ja Niilo valkoisten kyytimiehen näkökulmasta. Ei voisi asia-aineistoa paremmin olla tyrkyllä, ja tervejärkinen ammattikuuntelija käyttää tällaisia todistajia kiitollisena hyväkseen.

Omassa autobiografiassaan Panu Rajala kajoaa moniin elämänsä kipupisteisiin ja on hyvinkin avomielinen. Naisia on hänen ympärillään kieltämättä aika liuta, mutta flirttiytensä kirjassaan tunnistavan Rajalan tapauksessa en havainnut asiassa mitään outoa. Naisen läsnäolon hän rekisteröi varmaankin tavallista vahvemmin, mutta kirjoittaa heistä niin kuin herrasmieheltä voi odottaa.

Ehkä lukija sentään tulee mielessään vertailleeksi Panun onnenaikaa Marjan kanssa hiipuvaan yhteiseloon Katri Helenan kanssa. Tähän rinnasteluun Rajala antaa pikku piikkeineen aihetta, mutta yhtä kaukana se on katkeruudesta ja vihanpidosta kuin itä lännestä. Suhteessaan puolisoihinsa Elinaan ja Marjaan hän yltyy monesti toteamaan olleensa varsinainen onnenpekka.

* *

Kun Panu Rajala on kirjoittanut useita elämäkertoja, hän on kyennyt irrottamaan miehen ja naisen välisistä suhteista kiinnostavan intiimejä ja herkkävaistoisia tulkintoja, kuten vaikka Runebergin ja Emilie Björksténin välille. Mikä onkaan luontevampaa käyttöainesta erityisesti näytelmille, joita Panu on kirjoittanut, ruotinut teatterihistorioissaan ja analysoinut kritiikeissään? Sattumaa ei ole, että jo Sillanpää askaroi tematiikalla mestarin tavoin.

Koska lemmenleikit ja niistä rakennetut juorut olkoot sensaatioihin vihkiytyneitten erikoislehtien alaa, palaan vielä elämäkertoihin, joissa Panu Rajala on vakavasti otettava tiedemies. Hänen kirjastaan on havaittavissa, miten laji edellyttää huolellista paneutumista, laajojen taustojen hallintaa, nopeuttakin, koska kustantajat voivat ehdottaa luottokirjoittajilleen aiheita hyvin lyhyellä varoitusajalla. Rajalahan on hämmästyttävän tuottelias, mikä voi johtua paitsi lukeneisuudesta, asioiden yhdistelykyvystä ja hyvästä muistista, mutta myös apuneuvoista. Rajala on kirjansa perusteella tehnyt jo varhain päiväkirjamuistiinpanoja, ja myöhemmin hän on pitänyt blogia, purkanut mietteensä ja mielipiteensä tuoreeltaan – ja käyttänyt niitä mahdollisesti myös myöhemmin.

Omaelämäkerrasta on luettavissa, miten erikoistuminen biografioihin vaatii myös hyvää verkostoitumista, sosiaalista liikkuvuutta, alan väen tuntemusta ja myös kykyä käytellä luovaa mielikuvitusta ”totuutta” vääristelemättä. Luotettava elämäkerturi pystyy myös hätkähdyttämään kuin toimittaja, joka on löytänyt pysäyttävän skuupin.

Kaiken perustana on tietenkin hyvä kynä. Pienenpieni yksityiskohta malliksi: Päin elämää! -teoksessa Sillanpää rojahtaa 1950-luvun lopulla istumaan pihakeinuun. Verbin valinta ei ole sattumaa. Hämeenkyrön Ruskeenkulmalta Mahnalaan leipomoliikkeen perustanut mummuni, Sillanpään hyvänpäiväntuttu, on kertonut, kuinka Frans Emil Tampereen-matkoilla useinkin poikkesi hänen puodissaan ja pakarin puolella. Kaksi kertaa hän rysäytti kroppansa mummun keinuun niin huolettomasti, että kaksi kertaa taatani sen hänen jäljiltään korjaili kuntoon.

Elämäkerturin pitää myös jalkautua, saada kontakti haastateltavaan, olla valpas seuramies. Lisäksi tarvitaan tutkijan sinnikkyyttä, vaivannäköä tiedon lähteille, kuten museoihin, niin kuin Rajala Pietarsaaressa mainittua Runeberg-teosta valmistellessaan.

Syystäkin Rajala pitää elämäkertaa tutkimuksen kuningaslajina, ei minään pikamatkana.

* *

Päin elämää! esittelee monilla rintamilla ja foorumeilla temmeltäneen ansioituneen kirjoittajan, elämäkerturin, dramaatikon, sovittajan, käsikirjoittajan, libretistin, ohjaajan, professorin, teatterinkoulutusyksikkö Draamastudion johtajan, kulttuurivaikuttajan, monien elinten luottamusjäsenen, organisaattorin, tutkijan, päätoimittajan, mainion teatterihistorioitsijan.

Se sisältää samalla pikakuvia monista kirjallisuuden, teatterin j. elokuvan vaikuttajista, mieleen painuvia välähdyksiä esimerkiksi Mika ja Satu Waltarista, Annamari Sarajaksesta, Ritva Haavikosta, Timo K. Mukasta, J. H. Erkon salaisimmista tunteista, Mikko Niskasesta ja varsinkin Rauni Mollbergista vaikeine luonteineen, Matti Kuusesta, Jouko Tyyristä ja monesta muusta.

Useiden kirjan henkilöiden kanssa Rajala on ollut tekemisissä, kun sana on kiirinyt: tässä olisi oikea mies (käsi)kirjoittamaan tai luennoimaan. Ansioittensa joukossa hän on ollut sekä tieto-Finlandian että kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Lisäksi kaikki kirjallisuutta seuraavat tietävät, että hänen Waltari-elämäkertansa Unio mystica oli selvästi Finlandian arvoinen, mutta myös kirjallisuudessa harjoitetaan politiikkaa.

Nytkin Rajala sävähdyttää. Vaikkapa hetkenä, jona ylhäisen oloinen leidi Eeva Joenpelto suutelee haastattelemaan tullutta Panua pitkään lähtiäisiksi. Elämäkerta kertoo Panun ujoudesta, nykymittapuun mukaan kaiketi myöhäisestä seksuaalisesta heräämisestä ja itsetunnon kehittymisestä: nyttemmin hän ei kaihda kehaisemasta itseään silloin, kun sen paikka tulee. Toisaalta Rajala myöntää avoimesti iskut ja takapakit, ja pitkin kirjaa hän tuntee syyllisyyttä, ettei kysytyltä ja kiireiseltä mieheltä jäänyt riittävästi aikaa lapsille.

Elämäkerran kirjoittajan varsinaisia paradokseja on esimerkiksi tapaus Aila Meriluoto. Hän se kimmastui, kun Rajala käytti saamiaan tietoja Kai Laitisen ja Aila-runotytön rakkaussuhteesta. Elämäkerran kirjoittajalle on kieltämättä aika tekemätön paikka, jos kohteelta on lupa paljastuksiin irronnut ja sen jälkeen myöhästynyt kielto.

* *

Rajalan paksu elämäkerta sisältää niin paljon nimiä, että rekisteri lopussa olisi ollut paikallaan.

Sillanpää on kuitenkin ennen kaikkia muita nimiä. Hänestä Rajala on tehnyt niin gradun, lisensiaatintyön, väitöskirjan, elämäkerran ja vaikka mitä. Rajalan laatima, Sillanpään koko tuotannon kattava hieno kahdeksanosainen sarja viitteineen ja selityksineen on itselleni ollut arvokas ja käyttökelpoinen apu palata aika ajoin Sillanpään teoksiin ja luodata niiden taustoja.

Ennen opinnäytteitä oli tapahtunut ainakin seuraavaa:

Rajala oli istunut nuorena poikasena Sillanpään polvella, kuullut häntä myöhemminkin, käytellyt Taatan nauhoitettua ääntä näytelmissään. Hän se myös asetti Taatan arkulle punaisen ruusun kesällä 1964 viimeisenä koko saattoväestä. Mutta jo alkuun helsinkiläispoika liitettiin vahvoin sitein isän puolen maisemiin ja tulevaan tutkimuskohteeseen. Panu ristittiin hämeenkyröläisellä kaivovedellä, jota isän sisar toimitti pullollisen kastetilaisuuteen.

Rajalalla on edelleen asuntonaan Hämeenkyrössä Villa Viehätys, jossa hän asui vaimonsa Elina Ylivakerin ja kolmen lapsensa kanssa vuodesta 1980. Katri Helena rakennutti nykylinjaisen talonsa tien toiselle puolelle.

Rajalan talosta näkyy Sillanpään huvila Saavutus. Sieltä tuotiin Viehätykseen omenapuut 1920-luvulla. Ne kantavat syksyisin edelleen runsaan sadon.

Risto Ojanen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua