Ei mitään kuolemanvakavaa – arviossa Briitta Hepo-ojan Viikatetytär

Kuvat: Otava / Sampo Korhonen

Briitta Hepo-ojan uusimmassa nuortenromaanissa 17-vuotias Beata saa jotain mistä monet nuoret haaveilevat: työn. Ihan oikean ammatin. Häntä tullaan hakemaan töihin kotiovelta (tai oikeastaan makuuhuoneesta).

Harmi vain, että työnantaja on Kuolema ja työtehtävänä on toimia kotikylän uutena viikatemiehenä. Tai kuolemanhengettärenä, niittäjänä, viikatetyttärenä, miten asian sitten haluaakin muotoilla. Pointti on se, että Beatan pitää hoitaa ensimmäinen niittotehtävänsä ja todistaa kykynsä.

Beata ei varsinaisesti innostu ajatuksesta. Lukion vikan vuoden aloittavalla päähenkilöllä on muutakin ajateltavaa, kuten koulu ja kaverit ja ennen kaikkea Elias, johon Beata on ollut ihastunut kolmen vuoden ajan. Eliakselle puhuminen on jäänyt vasta ajatuksen tasolle, mutta Beata on päättänyt tulevana lukukautena ryhdistäytyä asian suhteen. Valitettavasti Elias on myös se, joka Beatan pitäisi niittää ekana.

Kiitos mutta ei kiitos.

Kuoleman määräämästä tehtävästä ei kuitenkaan noin vain kieltäydytä. Tämän Beata oppii kantapään kautta, kun vastustelu johtaa erilaisiin vitsauksiin – pihapuun omenat mädäntyvät, lähimetsässä ei ole marjan marjaa, ja kouluruoka on yhtäkkiä täynnä toukkia. Mitä kauemmin Beata hangoittelee vastaan, sitä pahemmaksi asiat tulevat kehittymään.

Pahaenteistä juonta tasapainottaa romaanin riemukas hirtehishuumori. Etenkin Beataa piinaava rekry-Kuolema tarjoilee lakonisia ja aavistuksen ärsyyntyneitä vastauksia teinin turhautumiseen, ja Beata vertaakin hahmoa huonosti ohjelmoituun chattirobottiin. Keskustelu Kuoleman kanssa ei ajatuksena kuulosta hauskalta, mutta Hepo-oja saa lukijansa naurahtelemaan useampaan otteeseen sivujen edetessä.

Beatan minäkertojan ääni on toki jo itsessään hieman sarkastinen ja varsin aidonkuuloinen. Puhekieliset repliikit ja tekstiviestit hymiöineen vuorottelevat sujuvasti kirjakielisen kerronnan kanssa, ja tarina etenee sujuvasti kohti Beatan pakon edessä tehtävää valintaa. Siitä huolimatta Beatan olisi toiminut omaavan hieman enemmän persoonallisuutta kuolemanpakoilunsa ja ihastuksensa lisäksi.

Napakka tarina pysyy hyvin kasassa eikä lähde sivukierroksille. Myös kotikylä miljöönä toimii hyvin: tarpeeksi pieni, jottei lukija eksy, ja kuitenkin tarpeeksi vaihtelua ja uusia polkuja, ettei kiinnostus tarinaan kuole.

* *

Viikatetytär (Otava, 2025) on urbaania fantasiaa, mutta tarinan voi nähdä myös vertauskuvana yksilön valinnoista. Kyse ei ole mistään linkolalaisesta nihilismistä ja maailman tuhoutumisesta jos nykyisellä mallilla jatketaan, vaan siitä faktasta, että jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa maailmaan, jossa elämme, niin pitkään kuin elämme. Toisaalta kaikilla valinnoillamme on merkitystä myös muille ihmisille; kirjassa pohditaankin ilahduttavan paljon ystävyyttä, luottamusta, ja avoimuutta. Myös menetyksen suru on kirjassa läsnä.

Teemoiltaan ja kerronnaltaan Viikatetyttärestä tuleekin mieleen Magdalena Hain Sarvijumala, joka sekin käsitteli kuolemaa nuoren päähahmon silmin. Kirjoja yhdistää myös kansi; molempiin teoksiin sen on suunnitellut lahjakas Karin Niemi. Viikatetyttären kannesta välittyykin selkeästi teoksen huumori, joka estää tarinaa luisumasta pelkäksi epätoivoiseksi kauhuksi.

Hepo-ojan teos on oiva osoitus siitä, miten lahjakkaita nuortenkirjailijoita maastamme löytyy, ja siitä miten paljon elinvoimaa genrestä löytyy.

Elsa Lindström

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua