Eero Ojanen tekee metsän filosofiaa perinteisesti ja vahvan ihmislähtöisesti

Kuvat: Kirjapaja

Tähän kirjaan sai tutustumaan jo sen aihe: metsä. Metsästä on kirjoitettu ja kirjoitetaan todella paljon niin tietokirjoja kuin fiktiota, eivätkä filosofitkaan ole aihetta vierastaneet. Mitä siis tällä kertaa?

Tietokirjailija ja filosofi Eero Ojanen vastaa itse heti Metsän filosofia -teoksensa (Kirjapaja, 2023) alussa. Nyt on hänen mukaansa kyse vieraan ja ulkopuolisen varovaisesta tutustumisesta metsään. Kirjoittaja ei siis lähesty meitä arvovaltaisena asiantuntijana, vaan paremminkin ulkopuolisena tarkkailijana. Juuri niinkuin filosofille sopii, jopa kuuluu, Ojanen antaa ymmärtää.

Ja koska filosofille kuuluu myös katsella asioita ja ilmiöitä uusista näkökulmista ja purkaa vanhoja itsestäänselvyyksiä, Ojanen ei nielaise näreikköön työntyessään kritiikittä edes paljon hehkutettua suomalaisten tiivistä ja luontevaa metsäsuhdetta. Totta, metsä on aina meitä lähellä, mutta kuinka hyvin ja monipuolisesti me sen lopulta tunnemme? Olemmeko ehkä vain juuttuneet hokemaan metsän kaikenkattavaa merkitystä itsellemme ja Suomen taloudelle ja kulttuurille varsinaisesti syventymättä koko asiaan? Onko varmaa, että todella näemme koko metsän sen puilta?

Niin, ne paljonpuhutut puut. Mikä tosiaan on niiden suhde metsään? Lähtökohta on ainakin jokamiesajattelussa selvä: ei puita, ei metsää. Mutta mitä seuraavaksi? No, teknokraatit ja byrokraatit rientävät avuksi. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n yhden määritelmän mukaan metsäksi voi kutsua vähintään puolen hehtaarin plänttiä, jossa puut voivat kasvaa vähintään viisimetrisiksi ja josta niiden latvukset peittävät ainakin kymmenen prosenttia.

FAO:n(kaan) määritelmä ei oikein tuntuisi vievän puusta pitkään. Heitettäköön siis tarkat määritelmät hevon kuuseen ja sovittakoon, että metsässä on puita(kin) mutta että siellä on myös paljon muuta ja muita. Ja samaan päätyy kirjasensa loppupuolella myös Ojanen todetessaan, että metsä nähdään yhä virheellisesti pelkkinä puina ja että puiden kasvua markkinoidaan yhtä virheellisesti metsän kasvuna.

Toteamuksestaan huolimatta Ojanen todistaa kirjassaan epäsuorasti useampaan otteeseen, miten tiukassa puiden rinnastaminen metsään mielissämme istuu. Hän esimerkiksi kirjoittaa – juuri sivun verran aiemmin metsän ja sen puiden rinnastuksen tuomittuaan – , että ”… Samoin ajatus siitä, että mitä enemmän metsä eli puusto kasvaa, sitä enemmän se sitoo hiilidioksidia…”. Siis, metsä = sen puut?

Lehtomaista rantametsää Merikarvialla. Kuva: Kari Heino

Niinhän ei toki ole, eikä Ojanenkaan tarkoituksellisesti sellaista väitettä esitä. Päinvastoin. Hän täydentää metsä-käsitteen, metsän idean, sisältöä ansiokkaasti monin humanistisin näkökohdin. Luemme suomalaisten vanhoista metsään liittyneistä uskomuksista, korpimaiden monista oudoista asukeista, metsänpeitosta ja pyhistä lehdoista. Ojanen käsittelee mielenkiintoisesti myös sitä, oliko metsä menneille suomalaispolville enemmän turvan vai pelon ja vaaran paikka. Eikä yllätyksenä tulle, että olihan se molempia, joskus hellivä syli, toisinaan karmaiseva, luotaan työntävä korpi.

Erityisesti arvostan Ojasen loppusanoja kirjansa Metsän pelko -lukuun. Hän nimittäin esittää niiden myötä tulkinnan, jonka mukaan vasta nykyaika mahdollistaa meille kokea metsän sellaisena ilon, latautumisen ja eheytymisen paikkana, mistä saa niin usein nykyään lukea. Kun metsä on demystifioitu, kun sen henget ja peikot on hymyilty, jopa naurettu kuusikoista pois, me voimme rentoutua ja päästä lähemmäs metsää ja sen yksittäisiä, todellisia asukkaita, itsestämme poikkeavien eläinlajien yksilöitä ja niiden elintapaa. Voimme ehkä jopa tunnistaa itsemme ja noiden muiden yhteisen alkuperän vaikutuksen ja vaatimuksen itsessämme, olkoonkin ”vain aamua enteilevän ensimmäisen kajastuksen vahvuisina värähdyksinä syvällä mielessämme”, kuten Ojasenkin kirjassa esiintyvä kuuluisa 1800-luvun ”metsäfilosofi” Henry David Thoreau maalailee Wallden – Elämää metsässä -teoksesssaan (Kirjapaja, 2010).

* *

Ojanen lähestyy metsää pohtien ja tunnustellen. Hän ei niinkään tee filosofiaa missään akateemisessa mielessä, vaan noukkii metsään liittyviä tiedonsirpaleita sieltä täältä, katselee niitä yltä alta, fundeerailee ja esittelee lopuksi omia yhteenvetojaan. On myös todettava, että Ojanen on pesunkestävä humanisti sanan klassisessa, kristillisessäkin, mielessä. Hänen metsäpohdinnoissaan ei juurikaan sivuta ekologiaa, eivätkä niitä häiritse biologiset teoriat tai näkemykset, eikä hän paljon ekonomistejakaan kumartele, vaikka kirjaan sisältyy sellainenkin luku kuin Metsän talous.

Humanistiksi tunnustautuessaan ja omaa humanismilinjaansa avatessaan Ojanen sohaisee myös alan keskusteluagendan yhteen pakolliseen kohtaan eli posthumanismiin. Ja lyttää sen itsensäkumoavana, vaikkakin joitakin tärkeitä ihmisen kieroutuneen luontosuhteen piirteitä esiin nostavana ajatussuuntana.

Ojanen käy samassa yhteydessä myös puolustamaan klassista näkyä dualismien ja erilaisten dikotomioiden käyttökelpoisuudesta tai jopa ”luonnollisuudesta”. Erityisesti hän kaihtaa juuri ihminen-luonto- ja luonto-kulttuuri-kahtiajakojen purkuyrityksiä, eikä lämpene noiden purkuyritysten tavanomaisimmille perusteille, joissa viitataan niiden voimaan pönkittää vallitsevia ajatussuuntia, vallanjakoa ja hierarkioita.

Ojanen myös argumentoi tällä kohtaa kirjaa esittämiensä näkemysten puolesta – pelkän filosofeeraamisen asemasta – mutta samalla hän altistaa itsensä vasta-argumenteille vaikkapa seuraavasti.

Esimerkeistään päätellen Ojanen kannattaa myös erittäin syvälle länsimais-kristilliseen ajatteluperinteeseen juurtunutta ihminen-eläin-dualismia. Kuitenkin sen voi nähdä monella tapaa hyvin problemaattisena. Ensinnäkin, me tiedämme olevamme itsekin eläimiä, mutta puhumme ja käyttäydymme silti rutiininomaisesti ikään kuin emme sellaisia olisi. Lisäksi me oikeutamme pitkälti juuri kyseisen jaon varassa hyvin raa’an ja mielivaltaisen tapamme käyttää ja hyödyntää muita eläimiä. Manipuloimme niiden olemusta, pakkaamme niitä kymmenin tuhansin käsittämättömän huonoihin oloihin elämään kurjaa, lyhennettyä elämää netotaksemme lopulta niiden kidutetuilla ja tapetuilla kehoilla. Kaikki tuo ei tietenkään ole seurausta vain ihminen-eläin-kahtiajaosta, mutta mitä selkeimmin se kyllä on omiaan nykymenoa oikeuttamaan ja helpottamaan.

Kompaktina ja konstailemattomana kirjasena Ojasen Metsän filosofia on kuitenkin käypä kanava päästä alkuun metsän ja ihmisen metsä- ja luontosuhteen monipuolisissa pohdinnoissa. Teoksen hyviä puolia ovat myös sen maltillinen ote ja rehellisyys. Kirjoittaja kertoo lähtökohtansa ja pitää niistä johdonmukaisesti kiinni.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua