Kirja-arvostelu: Barokkikaupungin pommituksesta on tullut synonyymi siviiliväestön ja kulttuuriperinnön silmittömälle tuhoamiselle. Sinclair McKayn kirja osoittaa, miksi.
Sinclair McKay: Dresden 1945 – Täystuho. 437 sivua + kartta- ja kuvaliite. Minerva, 2020.
Sen jälkeen kun liittoutuneet olivat harjoitelleet Hampurissa, Kölnissä, Lyypekissä ja Berliinissä, tuli Dresdenin vuoro.
Illansuussa 13. helmikuuta 1945 kaikkiaan 800 Lancaster-pommikonetta ja pieni etujoukko Mosquito-yöhävittäjiä nousi ilmaan tukikohdistaan Brittein saarilta. Koneet muodostivat satoja kilometrejä pitkän jonon, joka suuntasi 1 500 kilometrin päähän itäisessä Saksassa sijaitsevaan Dresdeniin.
Kohde oli barokkiarkkitehtuurin, tieteen, taiteen ja musiikin helmi, ”Elben Firenze”, joka oli jätetty kokonaan suojattomaksi pommituksilta.
Kaupungin ainoa kunnon bunkkeri oli varattu aluejohtaja Martin Mutschmannin ja muun natsieliitin yksityiskäyttöön. Ilmatorjuntatykit oli siirretty ajat sitten itärintamalle, ja läheisellä lentokentällä päivysti vain kymmenkunta Messerschmitt-hävittäjää. Nekään eivät lopulta ilmeisesti edes nousseet ilmaan.
Ensimmäiset koneet saavuttivat kohteen iltakymmeneltä. Edellä lensivät Mosquitot, joiden pudottamat maalinosoitusvalot eli ”joulukuuset” satoivat taivaalta kohti maata.
”Soihtujen hohteeseen yhtyi pian muita värejä: hohtavan sinisiä, syvän vihreitä ja äärimmäisen kirkkaita oransseja soihtuja, joiden sävyt heijastuivat pilvistä maalaten taivaan sairaalloisen keltaiseksi”, kuvaa silminnäkijä Sinclair McKayn kirjassa Dresden 1945.
Pforzheim vielä pahempi
Seuraavien tuntien ajan dresdeniläisten ja kaupungin täyttäneiden pakolaisten päälle satoi kahden tonnin korttelipommeja ja pienempiä palopommeja. Vanha keskusta syttyi kauttaaltaan tuleen jo ensimmäisen pommitusaallon seurauksena.
Lentäjätkin aistivat liekkien hurjuuden. Vauhtiin päästyään suurpalo ulottui jopa puolentoista kilometrin korkeuteen. Alipaineen muodostama imu ja ilmavirta tarttui ihmisiin ja kiskoi heitä liekkeihin yli puolentoista kilometrin päästäkin palon sydämestä.
Seuraavana päivänä noin 500 amerikkalaista konetta viimeisteli tuhon kirkkaassa talvipäivän valossa. Kaupungissa kuoli virallisten tietojen mukaan noin 25 000 ihmistä, epävirallisesti moninkertainen määrä. Yli puolet rakennuksista tuhoutui täysin.
Eikä Dresden jäänyt viimeiseksi. Pommituksia maailmalla seurannut tuohtumus ja suuttumus (jopa Winston Churchill ärähti) kätkivät taakseen esimerkiksi Pforzheimin tuhon vain kymmenen päivää myöhemmin.
Neljäsosa tuon kaupungin asukkaista eli 17 600 kuoli, ja yli 80 prosenttia rakennuksista tuhoutui. Kaupungin kokoon nähden menetykset olivat Dresdeniäkin suuremmat.
Tohtori giljotiiniin
Pommiterrorin aikaan toista maailmansotaa käytiin jo kuudetta vuotta. Siviilejä ehkä joskus suojelleet normit oli aikoja sitten vedetty pytystä alas. RAF eli brittien kuninkaalliset ilmavoimat oli jo vuonna 1941 todennut, että teollisuuskohteiden tarkkuuspommitukset eivät natsi-Saksaa kaataisi. Käyttöön otettiin laajojen aluepommitusten taktiikka.
Sen kiivain puolustaja ja edustaja oli ilmamarsalkka Arthur ”Teurastaja” Harris, joka McKayn mukaan ”osoitti inhimillistä tunteikkuutta korkeintaan kauniita maaseutumaisemia kohtaan ja suhtautui kaupunkien asukkaiden suruihin ja pelkoihin täydellisen välinpitämättömästi”. Lisäksi hän oli harvinaisen kärkäs ja nättinokkainen sotaherra, joka ei koskaan katunut mitään.
Tällaisen omantuntonsa kuolettaneen miehen järjestämät manööverit järisyttivät Saksan kaupunkeja, mutta eivät saaneet maata polvilleen. Virallisesti Dresdeniäkin pommitettiin siksi, että kaupungin läpi itärintamalle kulkevat tie- ja rautatieyhteydet saataisiin lopullisesti poikki.
Toisella puolella suhtautuminen oli yhtä kylmää. Vain viisi päivää ennen tuhopommitusta natsien kansantuomioistuin määräsi giljotiiniin 43-vuotiaan tohtori Margarete Blankin, joka oli potilaalleen epäillyt lopullisen voiton mahdollisuuksia. Hänet teloitettiin Dresdenin oikeustalon pihassa.
Tuosta päivästä kului kolme kuukautta natsi-Saksan antautumiseen ehdoitta.
Vonnegut kaivuutöissä
Sinclair McKaylla on kirjoittajana samat puutteet ja ansiot kuin tunnetulla kollegallaan, sotakirjailija Antony Beevorilla.
Dresden 1945 -kirjassa on materiaalia mahdottomasti. Kaupungin taustat ja sen monipuolinen tiede- ja kulttuurielämä käydään läpi intohimoisesti, mutta niin laajasti, että pommiluukut aukeavat vasta sivun 200 paikkeilla. Kerrontaa olisi varaa tiivistääkin.
Beevorin tapaan McKay osaa onneksi päästää tapahtuman kokeneet ääneen. Pommitusyönä seurataan lähietäisyydeltä ainakin parin tusinan nimeltä mainitun henkilön selviämistä. Tarinat ja kokemukset ovat usein kaameita, mutta tämänkin tuhon läpi osa selviää ilman naarmuakaan. Siis ulkoisesti.
Dresden Frauenkirche.
Tärkeitä todistajia ovat tohtori Victor Klemperer ja tuleva kirjailija Kurt Vonnegut.
Jo iäkäs Klemperer ja hänen Eva-vaimonsa kuuluivat helmikuussa 1945 niiden vajaan 200 ihmisen joukkoon, jotka yhä olivat jäljellä kaupungin 6 000 hengen juutalaisyhteisöstä. Klempererin 700-sivuinen päiväkirja vuosilta 1933–1945 ilmestyi Saksassa vasta 50 vuotta pommitusten jälkeen nimellä Haluan todistaa. Kirja on myös suomennettu.
Sotavangiksi Ardenneilla jäänyt Vonnegut oli tuotu Dresdeniin 10. helmikuuta. Hänen romaaninsa Teurastamo 5 on autenttinen kuvaus siitä, millainen näky kaivajiksi määrättyjä sotavankeja odotti, kun pommisuojien ovet avattiin 14. helmikuuta alkaen.
Sovituksen risti
Dresdenin tuhoamisesta ei koskaan tuomittu ketään. Tietenkään ei, koska sodan jälkeen oikeutta lukevat aina voittajat.
Mutta kun Dresdenin romahtanut Frauenkirche avattiin kivi kiveltä restauroituna vuonna 2005 – siis vasta 60 vuotta pommituksen jälkeen – sen kupolin huipulle kuuluvan kultakoristeisen pallon ja ristin rahoitti brittiläinen Dresden-säätiö.
Sopimus jäljennöksen valmistamisesta annettiin lontoolaiselle kultasepälle Grant Macdonaldille. Tällöin Macdonaldin avukseen palkkaama Alan Smith paljasti, että hänen isänsä oli ollut yksi Dresdenin pommituksiin osallistuneista lentäjistä.
Kari Pitkänen
