Dekkarikirjailija Donna Leon avaa uusimmassa teoksessaan elämänsä vaiheita – arviossa Muistoja matkan varrelta

Kuva: Otava

Donna Leonin Guido Brunetti -kirjasarjan alusta asti (1997) teosten kansiliepeissä on ollut teksti: ”Donna Leon rakastaa oopperaa, iloisia aterioita ystävien seurassa ja italialaisten kykyä nauttia elämästään”. Kovin paljon tällaista ei ole ilmennyt hänen kirjojensa henkilöissä. Siksi olikin kiintoisaa saada Donna Leon syksyllä 2024 vierailulle Suomeen kertomaan uusimmasta teoksestaan Muistoja matkan varrelta (suom. Markku Päkkilä & Helka Sivill; Otava, 2024).

Kirjan esittelytilaisuuksissa käyneet luonnehtivat 82-vuotiasta Leonia vilkkaaksi, vitsailevaksi ja tilan haltuun ottavaksi. Muisteluteos on herättänyt kiinnostusta, sillä dekkariensa päähenkilön tapaan kirjailija on ollut vaitonainen omista vaiheistaan. Donna Leonin vapautunut esiintyminen Helsingissä onkin saanut odottamaan kirjauutuudelta samankaltaista avoimuutta. Muistoja matkan varrelta ei kuitenkaan ole mikään varsinainen elämäkertateos, vaan nimensä mukaisesti kirjailija kertoo lukijalle valitsemiaan muistoja lapsuusajoistaan nykyhetkeen.

Muistoja matkan varrelta jakaantuu neljään osaan: Amerikka, Tien päällä, Italia ja Vuorilla. Heti alusta lähtien varmistuu, että Donna Leon on huumorintajuinen! Hän kirjoittaa eloisasti ja vauhdikkaasti, mutta aiheensa tarkkaan harkiten. Hauskoille anekdooteille hymähdellessään lukijaa saattaa jäädä mietityttämään, mitä kaikkea suvun ja perheen erikoisten sattumusten alle kätkeytyy. No, Donna Leon on valinnut tähän kohtaan kepeän tyylilajin, eikä lukijan sovi olla liian utelias.

Leonin äidinisä oli syntyisin Saksasta, isänisä Latinalaisesta Amerikasta. Kumpikaan ei koskaan kertonut mitään synnyinmaastaan. Kummankaan äidinkieli ei liioin ollut englanti, mutta mitään muuta kieltä Donna Leon ei kuullut heidän puhuvan. Hänen äidinäitinsä suku on puolestaan irlantilaista maahanmuuttajajuurta, ja jossakin vilahtaa mahdollinen yhteys Amerikan alkuperäisväestöön. Se lienee pelkkä huhu, mutta hyvin monipuolinen sukutausta Donna Leonilla on.

Yhdysvaltoihin muuton myötä Leonin äidinisästä tuli maanviljelijä New Jerseyssä. Hänen suuri tilansa eläimineen ja viljelyksineen oli mieluinen paikka Donnalle, hänen isoveljelleen sekä serkuskatraalle. Siellä lapset saivat kokea tilanpidon vuodenkierron kaikkine vaiheineen.

Sekä Donna Leonin äidin- että isänpuoleinen suku on sangen eksentristä, joten hulvattomia tarinoita riittää. Monet sukulaiset vaikuttavat myös vaurailta vailla kovin näkyvää työntekoa, mutta kekseliäisyyttä setä- ja tätijoukossa on sitäkin enemmän. Donna Leon kertoo perineensä veljensä lailla äitinsä huolettoman elämänasenteen sekä luovan kyvyn ratkaista ongelmia. Rehellisyys ei ehkä ole ollut se tärkein lapsille opetetuista hyveistä, myöntää Leon pilke silmäkulmassaan.

* *

Donna Leon sanoo olevansa onnekas synnyttyään perheeseen, jossa luettiin aina, myös lapsille. Mentyään kouluun ja opittuaan itse lukemaan ja kirjoittamaan pienelle Donnalle aukesi myös sanoilla leikkimisen maailma. Paras lelu ikinä! Ei koskaan tylsää hetkeä!

Donna Leonilla on huvittavia muistoja myös perheen ruokaperinteistä. Äiti ei ollut kummoinenkaan kokki, mutta leipoa hän osasi. Mitä oikeaan ruokaan tulee, Donna Leonin äidin harvoja bravuureja oli joulukalkkuna, jonka paistamisesta suvussa kiertää lukuisia hersyviä tarinoita. Toimeliaana ja kädentaitoisena ihmisenä äiti puuhasi aina jotakin. Kukkia hän rakasti, niinpä hänen puutarhansa kukoisti.

Donna Leon kertoo äidistään hellyydellä, mutta hymähdellen tämän erikoisille tavoille. Äiti oli tupakoinut teini-iästään alkaen, ja myös iltapäivädrinkit maistuivat. Paheittensa vastapainoksi hän harrasti tenniksen peluuta ja kuntouintia vielä ikäihmisenäkin. Ja oli aina iloinen.

Isäänsä Donna Leon kuvailee ”lauhkealuontoiseksi”. Siinä kaikki hänestä. Mitään muuta ei kirjassa isästä sanota.

* *

Siirtyessään vivahteikkaista lapsuusmuistoistaan aikuisuuteen Donna Leonin kirjoituksen sävy muuttuu ironisemmaksi. Välillä on vaikea erottaa, ironisoiko hän omaa olemistaan ja toimintaansa vai työtehtäviään, työympäristöään tai ihmisiä ympäristössään.

Yliopisto-opintoja arvostettiin Leonin perheessä, joten 1970-luvulla Donna Leonin tie vei ensin Massachusettsiin, ja opintojen jälkeen maailmalle.

Vuonna 1976 Donna Leon näki sattumalta lehti-ilmoituksen, jossa haettiin englanninopettajia Iraniin. Leon ei tiennyt maasta juuri mitään, mutta haki paikkaa ja sai sen. Hänen tehtävänään oli opettaa englannin kielen alkeita Iranin ilmavoimien nuorille sotilaille, joista Yhdysvaltain armeijan ja ilmavoimien entiset lentäjät kouluttivat helikopterilentäjiä.

Donna Leon turhautui nopeasti jokseenkin hyödyttömään englannin alkeiden jankkaamiseen, Opetettavalla sanastolla ei ollut tietenkään mitään tekemistä helikoptereilla lentämisen kanssa. Vapaa-aikansa Leon käytti tenniksenpeluuseen. Kun Leonille tarjoutui tilaisuus siirtyä opetusohjelman mukaisten tehtävien laadintaan, hänen ideoimansa koekysymykset saattoivat kuulua näin: ”Kumpi on tärkeämpi kuljetusväline, helikopteri vai kameli?” Leonin ylimielisestä asenteesta ei huomautettu, mutta aikaa tenniksenpeluuseen järjestyi yhä enemmän.

Olosuhteet Iranissa kuitenkin muuttuivat, ja vuonna 1979 oltiinkin jo vallankumouksen kynnyksellä ja amerikkalaisen opetushenkilöstön oli aika poistua maasta.

* *

Donna Leonin seuraava pesti oli niinkin kaukana kuin Kiinassa. Tehtävänä oli opettaa englantilaista kirjallisuutta opintojensa loppuvaiheessa oleville kiinalaisille opettajille sekä siinä sivussa myös perustutkintoa suorittaville opiskelijoille.

Leon kertoo oppineensa Iranin-vuosiensa aikana pitämään tarvittaessa suunsa kiinni sekä nyökyttelemään ja hymyilemään. Nyt tätä taitoa tarvittiin. Ulkomaisten opettajien kohtelu Kiinassa oli ystävällistä, mutta heidän oppainaan toimivien tulkkien valvonnan alla eläminen ei niinkään. Leon havaitsi myös, ettei muu maailma erityisemmin kiinnostanut kiinalaisopiskelijoita, ja niinkin kävi, että Leonin oli vaihdettava kirjallisuuden oppimateriaalinsa säyseämpiin esimerkkeihin, koska Shakespearen rakkaussonaateissa oli kuulemma liikaa viittauksia seksiin.

Lukuvuoden päättyessä Donna Leon oli helpottunut, mutta hänen seuraava työpaikkansa Saudi-Arabiassa taisi johtaa ojasta allikkoon. Kuningas Saudin yliopistossa Riadissa oppilaina oli nuoria naisia. Opettajisto asui suljetulla alueella eikä virikkeitä juuri ollut. Opettaminenkin tuntui turhalta, koska yhdellekään rikkaan saudiarabialaisen perheen tyttärelle ei ollut lupaa antaa hylättyä arvosanaa, olivatpa he miten laiskoja tai haluttomia tahansa.

Oman harminsa keskellä kolmen vierailevan opettajan kopla kehitti purkautumiskeinon. He loivat huikean lautapelin, ”$audiopolyn”. Donna Leonin kirjassa seuraa mahtava kuvaus tästä suorastaan nerokkaasta varaventtiilistä, eikä vapaa-ajanongelmia enää ollut. Donna Leon ja kollegat ottivat kuitenkin suuren riskin kehitellessään yhä villimpiä vaiheita ja tehtäviä pelilaudan kiertämisen mittaan. Pelinlaatijat nauttivat ja nauroivat keksimilleen pelin käänteille, mutta pilkkasivat samalla sen maan tapoja ja kulttuuria, jossa olivat vieraina. Siksi heidän kaunoja purkava harrastuksensa oli ehdottoman salainen ja tapahtui suljettujen ovien takana.

* *

Vuonna 1981, kaukomailla vietettyjen opetusvuosien jälkeen Donna Leon kaipasi ympärilleen kauneutta ja tyyneyttä. Siispä hän suuntasi Venetsiaan, jossa oli vieraillut ennenkin. Ilmeni, että Venetsiassa sijaitsi Yhdysvaltain asevoimien tukikohta, jonne haettiin englanninkielisen kirjallisuuden lehtoria. Donna Leon sai työpaikan. Hänen kurssillaan aloitti iso joukko parikymppisiä sotilaita, joista vain ani harva oli kiinnostunut kirjallisuudesta.

Ajan mittaan Leon oppi arvostamaan näitä nuoria sotilaita. Hänelle myös kirkastui tyhmyyden ja tietämättömyyden ero. Kursseille osallistui lukuisia opiskelijoita, joilla ei ollut aluksi minkäänlaista käsitystä kirjallisuudesta. Uutta tietoa saadessaan ja omaksuessaan he kuitenkin löysivät teksteihin tuoreita ja kiinnostavia näkökulmia.

Vasta Donna Leonin kirjan kolmannessa osiossa päästään vihdoin siihen Italiaan, jota hän rakastaa. Ihastuminen oli tapahtunut jo nuorena hänen matkatessaan opiskelutoverinsa kanssa New Yorkista Napoliin. Leon muistuttaa lukijalle, että hänessä itsessään on puolet irlantilaista verta, neljäsosa latinalaisamerikkalaista ja toinen neljäsosa saksalaista. Ei siis pisaraakaan italialaista. Mutta jokin italialaisessa mielenlaadussa, heidän valoisuudessaan ja ystävällisyydessään jäi kytemään Leonin mieleen. Sellainen maailma, jossa hänen luomansa komisario Guido Brunettikin lienee elänyt.

Yllättäen juuri tämän osan aluksi kerrotaan, miksi Donna Leon ei voikaan enää asua Venetsiassa, monikymmenvuotisessa kotikaupungissaan: hän ei halua jakaa rakasta kaupunkiaan suurten risteilyalusten vierailujen ja kolmenkymmenen miljoonan vuosittaisen turistin kanssa.

Ilmoituksensa jälkeen Leon tyytyy tarinoimaan kirjavista ja kutakuinkin irrallisista aiheista. Toiset niistä ovat kevyitä, toiset miltei ihmeenkaltaisia sattumuksia, jotkin liittyvät musiikillisiin muistoihin tai henkilöihin. Hupaisa on se tieto, että Donna Leonille oli tullut pyyntö ihan oikealta Venetsian poliisipäälliköltä, jotta Leon laatisi matkailijoille jaettavaksi englannin- ja saksankielisen kirjeen tiedoksi siitä, ettei commissario Brunetti työskentele juuri nyt Questurassa eikä näin ollen ole valitettavasti myöskään tavattavissa. Kirjeestä tuli hauska!

* *

Koska Donna Leonin nyt puheena olevassa teoksessa on kyse kirjailijan omista muistoista, lukija todennäköisesti odottaa saavansa tietää jotakin hänen sisimmistä ajatuksistaan, ihmissuhteistaan tai tunteistaan, mutta niin ei käy. Leon ei oikeastaan puhu mitään itsestään, ainoastaan asioista ympärillään. Syitä vaikenemiseen voi tietysti arvailla, mutta tietenkään kirjailijan velvollisuus ei ole tyydyttää lukijan uteliaisuutta. Mielenkiintoista kerrottavaa Leonille on silti kertynyt kosolti.

Muistoja matkan varrelta -teoksen viimeisessä osiossa Donna Leon on asettunut asumaan Sveitsiin. Hän juttelee lukijalle muun muassa kissoista, hunajasta ja Händelin musiikista, mutta myös vanhojen ihmisten näkymättömyydestä sekä siitä, miten sitäkin seikkaa voisi hyödyntää rikollisuudessa.

Rikoskirjailija kun on, Leon kertoo ajatustensa askartelevan kaiken aikaa laittomuuksissa. Ostoksilla käydessään hän kuvittelee erilaisia varastelun keinoja, ja entäpä hänen säännölliset edestakaiset matkansa Zürichin ja Venetsian välillä! Ne vasta hedelmällistä rikostensuunnitteluaikaa ovatkin. Leon myöntää auliisti mielikuvituksensa villin lennon – ja sehän luvannee meille uusia lukuhetkiä komisario Guido Brunettin tutkimusten parissa.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua