Cthulhun kutsu sisältää valikoiman H. P. Lovecraftin tunnetuimpia novelleja

Kuvat: Wiki Commons / Jalava

Taasko Lovecraftia? Jalava on männävuosina julkaissut kirjailijan tuotannon kuusiosaisena sarjana, josta on sittemmin otettu lisäpainoksia. Vain muutama vuosi sitten sama kustantamo julkaisi H. P. Lovecraftin parhaat -nimisen, yli 500 sivua pitkän opuksen. Tänä vuonna on myös ilmestynyt kokoelma uusia Lauri Latun suomennoksia nimellä Nimetön kaupunki ja muita tarinoita (Nysalor, 2023). Englanninkielisestä maailmasta voi tilata halvalla monia erilaisia Lovecraft-kokoelmia.

Ilmeisesti julkaiseminen joka tapauksessa kannattaa ja kauppa käy, sillä on jälleen yhden suomennoksen aika. Cthulhun kutsu (Jalava, 2023) lupaa kokoavansa 13 tärkeintä Cthulhu-mytologiana tunnetun tarinakokoelman novellia samoihin kansiin.

Howard Phillips Lovecraft (1890–1937) oli merkittävä yhdysvaltalainen kauhukirjailija, jonka Cthulhu-mytologiaa pidetään yhtenä merkittävimmistä genrekirjallisuuden saavutuksista 1900-luvulla. Aikakaudelle tyypillinen kauhuromantiikka korvautuu Lovecraftin tarinoissa nihilismillä, jota symboloivat tähtien ja ulottuvuuksien tuolta puolen kotoisin olevat hirviöt, jotka haluavat suistaa ihmiskunnan kaaokseen ja hulluuteen. Näitä hirviöitä ovat Cthulhu, Nyarlathotep, Azathoth, Shub-Niggurath ja moni muu.

Lovecraft heijastaa kertomuksissaan 1900-luvun alun yhä nopeammin modernisoituvaa, ihmisten joukkotuhon mekanisoivaa maailmaa ja sen herättämiä pelkoja. Kirjailija eli aikuisuutensa maailmansotien välissä, mikä näkyy hänen teksteissään katkeransuloisena ulkopuolisuutena. Silti häntä ei niputeta samaan joukkoon muiden ”menetetyn sukupolven” kirjailijoiden kanssa, vaikka aihetta voisi olla.

Lovecraft jakaa tärkeiden aikalaiskirjailijoiden pessimismin. Tosin konservatiivina hän tuntee aitoa nostalgiaa mennyttä kohtaan ja eräänlaisena peräkammarinpoikana oli elämäntavoiltaan kaikkea muuta kuin Pariisissa majaansa pitäneet kosmopoliitit, ernesthemingwayt, gertrudesteinit sun muut.

Merkittävä sälli, mutta sanotaan suoraan, että Lovecraft ei ollut kirjailijana kovin taitava. Hän oli pulp-kirjailija pulp-yleisölle. Huolimatta hänen kosmisten kauhujensa käsittämättömyydestä, hänen kirjallinen tyylinsä ei jätä mitään arvailujen varaan. Kaikki on ”sanoinkuvaamattoman hirveää” niin kirjaimellisesti, että kosmisesta kauhusta tulee välillä koomista kauhua.

Myös Cthulhun kutsussa näkyvät Lovecraftin vahvuudet ja heikkoudet kirkkaasti. Vahvuudet liittyvät miljöön luomiseen. Lovecraft on parhaimmillaan pitkissä tarinoissa, jotka sallivat 1700–1800-lukujen goottilaista kirjallisuuttta simuloivan ylitsepursuavan kuvailun. Hän osaa tarinoida eloon kaikki olennaisimmat tapahtumapaikat, kuten kuvitteellisen Innsmouthin sisäsiittoisen kaupungin. Varsinaisia kauhuelementtejä, lisääntyvää jännitystä, hän osaa hyödyntää hyvin saadessaan kehitellä niitä pitkästi. Lyhyemmät rykäisyt jäävät torsoiksi, koska maalailuja on toisinaan jouduttu rajoittamaan pulp-lehtien merkkimäärien puitteissa.

Toinen merkittävä vahvuus on Lovecraftin kyky outouttaa tuttuja kauhuaineksia. Tähänkin kokoelmaan poimitut novellit ovat väännelmiä genrekauhun kliseistä. Monet kertomuksista, kuten Unet noitatalossa, Kammottu talo ja Rotat seinissä, ovat pohjimmiltaan kummitustalotarinoita, jotka pervertoituvat, kun aaveiden paikan ottavat Lovecraftin omat keksinnöt. From Beyond -elokuvaksi vuonna 1986 sovitettu Rajan takaa on klassinen hullu tiedemies -kertomus. Kuiskaus pimeässä taas on ulkoavaruuden olentojen hyökkäyksestä kertova tarina, jossa olennot ovat Lovecraftille tyypilliseen tapaan paljon isompien ja sanoinkuvaamattomien hirviöiden edushenkilöitä.

Huolimatta Lovecraftin kauhujen valtavista mittasuhteista, ne tapahtuvat yksityisessä maailmassa. Vaikka kammotukset olisivat tähtien takaa ja pitäisivät hallussaan universumin salaisuuksia, niiden olemassaolo jää pienen piirin tiedoksi. Tapahtumapaikkoina ovat rappioituneet kylät, maahanmuuttajien kansoittamat slummit, hylätyt talot ja kirkot. Cthulhu ei mellasta New Yorkin keskustassa eikä Azathoth ilmesty Lontoon yläpuoliselle taivaalle, vaan karmeudet näkyvät harvoille ja valituille. Tapahtumat salataan tai unohdetaan ne todistaneiden kuoltua tai tultua hulluiksi.

Intiimiys saattaa liittyä Lovecraftin konservatiiviseen erakkouteen, joka alkoi murtua vasta hänen saatuaan ympärilleen kirjoittavan ystäväpiirin. Vanhemmalla iällä Lovecraftin poliittiset asenteet pehmenivät jonkin verran hänen astuttuaan ulos kuorestaan. Samalla Cthulhu-mytologia alkoi muuttua kauhufantasiasta scifistisemmäksi. Taikaolennot saivat ympärilleen tieteiskehyksen. Kirjailija kuoli silti liian nuorena, jotta voisimme todella päätellä hänen teostensa ja politiikkansa tulevan suunnan.

Lovecraftin suurin kielellinen heikkous liittyy juonenkuljetukseen. Koska hänellä ei ole taitoa kuvata asioita rivien välissä, kaikki selitetään auki. Kertomukset pysähtyvät paikalleen hahmojen selittäessä lukijalle ja toisinaan toisilleen, mistä tarinassa on kysymys ja mitkä oudot voimat kummallisten tapahtumien taustalla ovat. Replikointi on jäykkää ja epäluontevaa. Englanninkielinen ilmaisu tälle jatkuvalle selittämiselle on info dump. Lovecraftin maailmassa ei ole vihjeitä, on vain mielettömällä tavalla oikeaan meneviä arvauksia. Jos henkilöhahmo pohtii, että jossain saattaisi olla kyse noituudesta, on varmaa, että kyse on noituudesta.

Kirjailijan tyyli on parhaimmillaan kuvaileva ja runsas, mutta toisinaan ilmaisu kuihtuu änkyttämiseksi, kuten seuraavassa katkelmassa kertomuksesta Dunwichin hirviö. Kursivointi minun:

“[– –] Ihoa peitti karhea musta karvapeite, ja vatsasta työntyi esiin joukko hervottomia harmaanvihreitä tuntosarvia, joiden päissä oli punaiset imevät suuaukot. Tuntosarvien järjestys oli merkillisen mielivaltainen ja se tuntui seuraavan jonkin kosmisen geometriikan lakeja, jotka ovat meidän maailmallemme ja aurinkokunnallemme tuntemattomia. Molempia lanteita koristi jonkinlainen alkeellinen silmä, joka lepäsi syvässä vaaleanpunertavassa värekarvojen reunustamassa silmäkuopassa. Hännän asemesta olennolla oli jonkinlainen kärsä tai tuntosarvi, jossa oli tummanpunainen rengaskuviointi ja joka oli aivan selvästi jonkinlainen alikehittynyt suu tai kurkku. Raajat muistuttivat karkeasti esihistoriallisten jättiläisliskojen takajalkoja, lukuun ottamatta mustaa karvoitusta, ja päättyivät jonkinlaisiin suonikkaisiin anturoihin, joita ei voi kutsua kavioiksi eikä käpäliksikään. [– –]”

”Jonkinlaiset” toistuvat tavalla, joka ei ole käännöksen vika. Kömpelö toisto löytyy myös alkutekstistä. Kaiken lisäksi epämääräistä kuvaava ”jonkinlainen” yhdistyy ”aivan selvään” tavalla, joka ei ole tarkoituksellista vaan kirjoittajan rajallisuutta yrittäessään päihittää itselleen asettamaa mahdotonta tehtävää: miten kuvata jotain, jota ei voi kuvata? Vastaava tönkköys toistuu eri kohdissa valikoimaa.

Joka tapauksessa Lovecraftin merkitys ei ole hänen kirjallisissa ansioissaan, jos kirjallisina ansioina pidetään kauttaaltaan hallittua kirjoittamista. Sen sijaan hänen antinsa kulttuurille liittyy hänen nihilismiinsä ja mytologiaansa, jotka herättävät ristiriitaisia tunteita. Lovecraft oli ateisti ja hänen näkemystään maailmasta pidetään mekanistisena ja kaoottisena. Silti hän kuvaa välinpitämättömät kosmiset voimat pahiksina, ja hänen sankarinsa uskovat järjestyksen palauttamiseen.

* *

Visiota mutkistaa Lovecraftin rasismi. Kirjailijan vanhentuneista asenteista on kirjoitettu ja puhuttu kyllästymiseen asti. Se on kuitenkin perusteltua, sillä Lovecraft ei ole merkittävä kirjailija rasismistaan huolimatta vaan nimenomaan sen lukijalle heittämän haasteen vuoksi.

Hänen rasismiaan on yritetty painaa villaisella sillä verukkeella, että se edustaisi aikansa asenteita laajemmin. Väite ei pidä paikkaansa ja kertoo huonosta historian tuntemuksesta. Orjuuden vuoksi käyty sisällissota oli loppunut yli puoli vuosisataa aiemmin, kansalaisoikeusliike oli toiminut jo kauan, Frederick Douglass (1817 tai 1818–1895) oli maannut jo vuosikymmeniä kuolleena. D. W. Griffithin (1875–1948) Ku Klux Klania ihailevasta elokuvasta Kansakunnan synty (1915) käytiin tiukkaa yhteiskunnallista vääntöä niihin aikoihin, kun Lovecraft aloitti kirjallista uraansa.

Vaikka rasismi ei ollut Uuden-Englannin seurapiireissä mitenkään tavatonta, Lovecraftin asenteet olivat aikaansa ja pohjoisvaltiolaiseen ympäristöönsä nähden epätavanomaisen jyrkät. Häntä voi siis kutsua rasistiksi myös aikansa mittapuulla.

Aikansa peilin sijasta Lovecraft on merkittävä nimenomaan yhdysvaltalaisen rasismin, syrjinnän ja fasismin juurien ymmärtämiseksi. Hän on jälleen yksi todiste siitä, että lukuisaan kertaan jo kuolleeksi ja kuopatuksi luultu valkoisen ylivallan kannatus on lukuisista nujertamisyrityksistä huolimatta elänyt läntisessä kulttuurissa 1800-luvulta asti liberaalidemokratioiden kyljessä, vain odottaen seuraavaa hetkeään.

Lovecraftin yhteiskunnallinen näkemys on tuttu nykyisestä poliittisesta rasismista. Hän oli korostetusti kaupunkilainen, eliittiluokan jäsen, jolle myös valkoisen ”rodun” sisällä oli tiukka arvojärjestys eri kansallisuuksien välillä ja joka piti köyhälistöä vähintäänkin yksinkertaisena. Cthulhun kutsuun valituissa novelleissa Lovecraftin henkilökohtaiset pelot nousevat esiin johdonmukaisesti toistuen. Kauhua luovat rotujen sekoittuminen (Cthulhun kutsu), maaseudun sisäsiittoisuus (Dunwichin hirviö) tai sukupuoliroolien epäjärjestys (Olio kynnyksellä).

Merkittävä elementti tarinoissa on hulluksi tulemisen tai valkoisen verenperimän ”epäpuhtaaksi” paljastumisen pelko. Usein nämä ovat sama asia. Karkeimmillaan tämä on Osmo Saarisen ainoassa teokseen suomentamassa novellissa Arthur Jermyn, jonka sisällyttäminen kokoelmaan on hiukan outoa, sillä tarinalla ei ole suoraa kytköstä Cthulhu-mytologiaan. Eläimiinsekaantumisen ja rotujen sekoittumisen keskenään rinnastava tarina on kuitenkin erinomainen esimerkki Lovecraftin rasismista.

Jälkipolvien tulkinnat Lovecraftin luomuksista ovat, Alan Mooren (s. 1953) ja Jacen Burrowsin (s. 1972) Providence-sarjakuvan (Avatar Press, 2015–2017) kaltaisia ilonpilkahduksia lukuun ottamatta, pyrkineet sivuuttamaan epämiellyttävät totuudet, on kyse sitten Lovecraftin rasismin ymmärtäjistä tai sen vastustajista. Ymmärtäjät haluavat kulttuurisodan nimissä valkopestä sankarinsa ja samalla hyväksyvät hänen ajattelunsa. Vastustajat haluavat korostaa kirjailijan ”hyviä puolia” huonojen ylitse, koska eivät voi myöntää kulttuurisesti tärkeän hahmon monimutkaisuutta. Toisaalta yhtä huonolta idealta on tuntunut kirjailijan boikotointi, sillä se perustuu virheelliseen päätelmään siitä, että rasismi loppuu, jos ei altista itseään menneisyyden taideteoksille ja että rasismia ilmiönä ei ole tarpeen käsitellä myös rasistista taidetta tutkimalla.

Cthulhusta, Shub-Niggurathista ja muista olennoista on tehty genrekirjallisuuden maskotteja, ja ne on pyritty erottamaan mahdollisimman tarkasti kirjoittajansa pyrkimyksistä. Oliot ovatkin tulleet jäädäkseen. Niin monet kauhun parissa työskentelevät taiteilijat ovat inspiroituneet Lovecraftin luomuksista, että kirjailijan eristäminen genreviihteen DNA:sta on yksinkertaisesti mahdotonta. Kosmisen kauhun ja hallitsemattoman kaaoksen analogia jää silti tyhjäksi, jos luennassa ei oteta huomioon sitä, että Lovecraftin suurin pelko oli valkoisen ylivallan katoaminen.

Lovecraftin rasismi ei ole vain Lovecraftin rasismia. Hänen luomustensa kulttuurinen merkitys on niin laaja, että sen ymmärtäminen vaatii kertomuksia lukevalta henkilöltä vaikeaa pohdintaa: miksi yhdysvaltalainen ja laajemmin läntinen kulttuuri on niin kiintynyt näihin tarinoihin, vaikka niiden pahantahtoisuus on ilmiselvää?

Lovecraftin tuotannon merkittävä arvo on ironisesti siinä, että armottomuudessaan se haastaa yksilöä paljon enemmän kuin oman rasismin kiistämiseen perustuva taide, jota katsomalla (yleensä valkoinen) kokija voi turvallisesti asettaa itsensä hyvien puolelle ja olla ajattelematta historiaa ja asioiden jatkuvuutta.

* *

Tähtiarvioni ei painota niin paljoa sisältöä kuin sen toteutusta. Markku Sadelehdon toimitustyö on perusteltua. Cthulhun kutsu pyrkii kokoamaan yhteen kaikki tärkeimmät tarinat, jotka kirjailijaan tutustuvan tarvitsee lukea. Siinä se onnistuu. Suurimmat valikoiman puutteet, kuten Varjo Innsmouthin yllä ja Väri avaruudesta, johtuvat siitä, että ne on julkaistu aiemmin mainitussa H. P. Lovecraftin parhaat -kokoomateoksessa (Jalava, 2020), joka on edelleen saatavilla. Nämä kaksi teosta hankkimalla lukija saa tärkeimmät Cthulhu-syklin teokset suomeksi hyllyynsä, muu kiinnostanee vain intoilijoita.

Käännös on kelvollinen ja yrittää parhaansa kirjailijan kielen koukeroissa, kokonaisuus on silti paikoin huolimaton: Sadelehdon esipuhe on jäsentelemätön ja hahmoton, eikä se tiedä haluaako kertoa Lovecraftista vai hänen teoksistaan. Temaattista tai muutakaan analyysia esipuhe ei tarjoa vaan typistyy Wikipedia-tason luetteloinniksi.

Teoksen oikolukuun olisi voitu kiinnittää enemmän huomiota. Esimerkiksi esipuheen ensimmäisellä rivillä on kirjoitusvirhe. Itse asiassa jo nimiösivulta löytyy kaksi kirjoitusvirhettä. Kirjan kannen kuvan yksityiskohtien vaihteleva tarkkuuskin vaikuttaa mokalta eikä taiteelliselta ratkaisulta. Hutilointi ei kaada maailmaa, mutta voi olla ratkaisevaa sen kannalta, päätyykö kieliä osaava lukija hankkimaan suomennoksen sijaan jonkun englanninkielisistä painoksista.

Mikko Lamberg

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua