Chris Cornellin elämäkerta latistuu listaukseksi muusikon uran vaiheista – arviossa Total F*cking Godhead

12.08.2021

Chris Cornell vuonna 2003. Kuvat: Wiki Commons / Like

KIRJAT | Grungen tienraivaajiin kuuluneen Soundgardenin keulahahmo Chris Cornell poikkesi monista aikalaisistaan tekemällä pitkän ja monipuolisen uran. Se katkesi neljä vuotta sitten itsemurhaan.

”Cobin Reiffin uutuuskirja kertoo kattavasti Cornellin urasta, mutta vähän elämästä.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Corbin Reiff: Total F*cking Godhead – Chris Cornellin elämä

  • Suomentanut Kirsi Luoma.
  • Like Kustannus, 2021.
  • 420 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Corbin Reiffin kirjoittama Chris Cornellin elämäkerta Total F*cking Godhead – Chris Cornellin elämä (Like, 2021) kuvaa grungen synnyttänyttä Seattlea syvemmin kuin päähenkilöä. Boeing-lentokonetehtaan massairtisanomiset olivat jättäneet kymmenet tuhannet työttömiksi. Ruostuvan narkkarikaupungin kaduilla aikaansa tappaneet lapset sekoittivat päätään sekalaisilla aineilla.

Työttömyyden ja huumeiden keskeltä versoo vahva punkmetallin alakulttuuri. Se tempaa ravintolan tiskariksi päätyneen koulupudokkaan mukaansa.

Alkoholisti-isän masentunut, ahdistunut lapsi ei ole kerännyt myönteistä palautetta ennen kuin tarttuu mikrofoniin koulussa ja ravintolan henkilökunnan bileissä. Lavalla ujosta pojasta kuoriutuu rockjumala, joka janoaa lisää samaa.

Kotona halpaa rumpusettiä takonut Cornell hakee paikkaansa monenlaisissa bändiviritelmissä, kunnes löytää ympärilleen hengenheimolaiset. Soundgarden-triossa laulajarumpali yrittää saada äänensä kantamaan yli intialais-japanilaisen meluvallin (Kim Thayil, kitara ja Hiro Yamamoto, basso), kunnes rumpalin pallille istutettu Scott Sundquist vapauttaa valovoimaisen johtohahmon omalle paikalleen.

Rytmiryhmävaihdosten jälkeen muodostuu Soundgardenin kultakauden kokoonpano: Chris Cornell (laulu ja kitara), Kim Thayil (kitara), Ben Shepherd (basso) ja Matt Cameron (rummut).

Undergroundrokkarit haukkuvat alakuloista riffimelua soittanutta bändiä Led Zeppeliniksi, koska lavalla huomion keräävän laulajan ääni ja paidaton olemus muistuttavat Robert Plantia. Ujo ja sisäänpäinkääntynyt Cornell hiljentää kriitikot vimmaisella heittäytymisellä. Mies kiipeilee lavarakennelmissa ilmastointiteipistä askarrelluissa shortseissa ja surffaa yleisön käsillä.

Cornellin oma ääni puuttuu kirjasta

Cornell-elämäkerta jää väkevämmän aikalaistodistuksen varjoon. Alkuvuodesta suomeksi julkaistussa Sing Backwards and Weep -kirjassa Mark Lanegan kuvaa inhorealistisesti grungekauden itsetuhoista elämäntapaa, joka harvensi rivejä rankalla kädellä.

Sen rinnalla Total F*cking Godhead jää pintapuoliseksi ja steriiliksi. Kirjoittaja Corbin Reiff pyytelee tätä alkulehdillä anteeksi ja valittelee, että perikunnan käräjäuhkaukset vaiensivat haastateltavia. Niinpä Rolling Stoneen, Billboardiin ja Ultimate Classic Rockiin kirjoittava toimittaja päätyi möyhimään vanhoja haastatteluita, videoita ja nauhoituksia. Niissä Cornell ei juurikaan avautunut yksityiselämästään ja tuntemuksistaan.

Tehokkain tapa riisua sädekehä idolin päältä on tutustua häneen. Corbin Reiffin kirjassa palvottu rockjumala kutistuu tavalliseksi Chris Cornelliksi.

Ilman Cornellin omaa ääntä hänen elämänsä latistuu tapahtumaluetteloksi: hän erosi managerivaimostaan Susan Silveristä, perusti perheen Vicky Karayiannisin kanssa ja yritti hoitaa isän roolia kiertueiden lomassa.

Cornell pitää itseään normaalina keskellä Seattlen friikkisirkusta, joka eli niin kuin opetti. Hän kertoo jättäneensä huumeet nuorena traumaattisen PCP-kokemuksen jälkeen ja kärsineensä pitkään enkelipölyn aiheuttamasta paniikkihäiriöstä. Corbin Reiff pitää lukijat tässä uskossa, kunnes Audioslaven bändikaverit toimittavat miehen vieroitukseen. Soundgardenin uusi tuleminen katkeaa, kun sekalaisen cocktailin stimuloivia ja rauhoittavia kipu- ja mielialalääkkeitä nielaissut Cornell hirttää itsensä hotellihuoneessaan.

30 miljoonaa levyä myynyt laulaja liittyi 52-vuotiaana grungekalmistoon, jota hänen oli niin vaikea ymmärtää. Nirvanan, Alice in Chainsin ja Blind Melonin keulahahmojen Kurt Cobainin, Layne Staleyn ja Shannon Hoonin kohtaloakin rankemmin Cornelliin vaikutti Mother Love Bonen Andrew Woodin lähtö vain 24-vuotiaana. Kämppäkaverin ja sydänystävän muistoa kunnioitettiin Mother Love Bone -soittajien kanssa kasatulla Temple of the Dog -kokoonpanolla ja levyllä. Sen Hunger Strike -duetolla Cornellin rinnalla esiintyi ensi kertaa toinen suuri grungeääni, Pearl Jamin solistiksi sittemmin päätynyt Eddie Vedder.

Fanittavan toimittajan litterointi

Grungen isiä vilisevä henkilögalleria on kiinnostavaa luettavaa aihepiiriin vihkiytyneelle, mutta Cornellin elämää se ei juuri avaa. Corbin Reiff ajautuu kuvailemaan fanin innolla biisejä, tulkintoja, levyn kansia ja musiikkivideoita. Kirjoittaja jumittaa varhaisissa levy-yhtiö- ja levytyskuvioissa ja luettelee kasvavien kiertueareenoiden nimiä.

Listaukset ja lähdemateriaaleista kaivetut siteeraukset muistuttavat rokkijournalismia laiskimmillaan: tähteä fanittava toimittaja litteroi kaiken mitä sankari sanoo ja painaa sen lehteen.

Ulkopuoliseksi ja toteavaksi jäävän kuvakulman vuoksi tarina jää ontoksi ja steriiliksi. Ensin haaveillaan isommista areenoista ja sitten valitellaan, kuinka kiireistä ja rankkaa kiertäminen on.

Corbin Reiff hehkuttamasta lavakarismasta ja räjähtävistä live-esiintymisistä ei päästy nauttimaan Suomessa saakka. Vuonna 1995 Soundgarden huipensi jäähallin grungeiltamat, joissa melskasi kahdeksan alan kokoonpanoa. Puuduttavasta kattauksesta parhaiten mieleen jäi energinen englantilaistulokas Reef. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin uutta tulemistaan tehnyt Soundgarden jätti yhtä kolkon kuvan puolityhjällä Hartwall-areenalla, jonka betoniseinät muuttivat soundit sietämättömiksi.

Meluvallin takaa soolouralle

Soundgarden oli grungen tienraivaajabändi, joka pääsi maistamaan jättimenestystä jälkijunassa. Vuoden 1994 Superunknown tiedettiin jo etukäteen menestykseksi, sillä sitä ennen oli julkaistu Nirvanan, Pearl Jamin ja Alice in Chainsin klassikkolevyt.

Levyn syntyprosessi valaisee Chris Cornellin avainoivallusta: itseoppinut muusikko tajusi, ettei koko ajan tarvitse tuutata täysillä. Ykköshuutajan asemaa ei menetä, vaikka hieman säännöstelisi mikrofonit rikkoneita äänivarojaan. Samalla muotilla maanisesti biisejä tehtaillut Cornell tavoitti sävykkäämmän tavan ilmaista itseään.

Unplugged-ilmiö tarjosi hetken jatkon grungen kultakaudelle, mutta Soundgarden ei päässyt siitä osalliseksi. Vuoden 1996 Down on the Upsiden kiertueella lavalle kiipesi turhautunut nelikko. Omiin huoneisiinsa eristäytyneet soittajat kiukuttelivat niin, että Cornell sai hoitaa monta iltaa yksikseen päätökseen.

Tämä tarjosi esimakua soolourasta, joka esitteli toisenlaisen Cornellin. Hän ei enää kilpaillut meluvallin kanssa, vaan tunnelmoi akustisesti. Vanhoilla faneilla oli sulattelemista, kun mies kynäili elokuvamusiikkia, versioi Michael Jacksonin Billie Jeanin ja haastoi popin kuninkaan Timbalandin kanssa tehdyllä konelevyllä.

Soolouran lomassa Cornell levytti ja kiersi Rage Against the Machinen raunioille syntyneen Audioslaven solistina. Kolmentoista vuoden tauon jälkeen uudelleen herätetty Soundgarden ehti julkaista King Animal -paluualbumin ennen kuin uusi tuleminen päättyi toukokuussa 2017 traagisesti detroitilaiseen hotellihuoneeseen.

Corbin Reiffin kirja ei ole Cornellin virallinen auktorisoitu elämäkerta eikä Soundgardenin historiikki. Se ei ole myöskään kunnianosoitus laulajalle, lauluntekijälle ja tulkitsijalle, vaan pikemminkin listaus hänen urastaan. Melkoinen osa kirjan annista olisi hoitunut tilastoliitteellä, jossa olisi lueteltu levyjen biisit, tuottajat ja listasijoitukset sekä kiertueet ja niiden merkittävimmät areenat.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua