Asiantuntijan testamentti – arviossa Jukka Rislakin Tiedustelu ja vakoilu

Kuvat: Docendo / Anna Zigure

Jukka Rislakki (s. 1945) tunnetaan toimittajana ja tietokirjailijana, jonka erikoisalana on lähes läpi koko uran ollut vakoilun ja tiedustelutoiminnan maailma. Hänen kirjallinen tuotantonsa kattaa pitkälle toistakymmentä teosta; Rislakin ensimmäinen tiedustelua koskeva kirja julkaistiin 45 vuotta sitten.

Tiedustelu ja vakoilu – opit, operaatiot, agentit -kirjan (Docendo, 2024) takakannessa teosta kuvataan ”vakoiluraamatuksi varjomaailman asiantuntijalta”. Kuvaus on osuva.

”Vakoilu (espionage, spionaz) on laitonta, aktiivista toimintaa sotilaallisten, poliittisten, kaupallisten tai muiden salaisten tietojen hankkimiseksi vakoojien, salaisten agenttien tai valvontalaitteiden avulla. Se on varastamista, jolta suoja vastavakoilu.”

Teoksen ensimmäisessä luvussa Rislakki johdattaa lukijan vakoilumaailman peruskäsitteisiin. Vakoilun ja tiedustelutoiminnan erot, mitä on diplomaattitiedustelu, mitä ovat vakoilun pelisäännöt, nämä perusasiat selvennetään asiantuntevasti ennen kuin heittäydytään kiehtovaan käytännön maailmaan. Rislakin sanoin vakoilu on tiedon varastamista, kun taas tiedustelu on käsitteellisesti laillista tiedonhankintaa, vastustajan toimintakyvyn systemaattista analysointia. Läpi koko teoksen havaitaan kuitenkin, että näiden käsitteiden välinen raja on veteen piirretty viiva.

Mikään vakoilun ”sudenpentujen käsikirja” teos ei ole, mutta avartavaa on perehtyä vakoilijoiden ja tiedusteluammattilaisten tiedonhankinnan käytännön menetelmiin, oli sitten kyse garbologiasta, roskalaatikkojen penkomisesta tai satelliittitiedustelusta. Vakoilija on harmaa, keskimittainen tyyppi, joka ei erotu massasta. Hyvä muisti on tärkeä ominaisuus, mutta valkoisia kenkiä ei kannata käyttää. Opettavaista on myös tutustua vakoiluhistorian suurimpaan tunariin Reino Häyhäseen.

Rislakki käsittelee tasapuolisesti itä- ja länsivakoilua, mutta kun Suomeen kohdistuva vakoilu on historiallisesti aina tullut idän suunnasta, on luonnollista, että teoksen dramaattisimmat käänteet ja mehevimmät tarinat liittyvät neuvosto/venäjävakoiluun. Helsinki on Wienin ohella ollut perinteisesti vakoilun hotspot Euroopassa etenkin kylmän sodan aikana. Myös sotien välisenä aikana 1920- ja 1930-luvuilla Helsinki oli lännelle tärkeä tarkkailupaikka silloisen Neuvostoliiton suuntaan.

Venäjä, Neuvostoliitto, Venäjä

On hämmästyttävää, kuinka syvällä historiassa Venäjän nykyiset vakoilu-, tiedustelu- ja turvallisuusorganisaatiot ovat. Iivana Julma perusti salaisten poliisien äidiksi kutsutun henkivartiokaarti Opristninan vuonna 1565. Sitä seurasivat tsaari Aleksanteri III:n vuonna 1886 perustama ohrana (Ohrannoe otdeljenien) sekä Leninin vuonna 1917 perustama Tseka, joka Stalinin johdolla organisoitiin NKVD-KGB:ksi.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen KGB:stä sikisi turvallisuusverkosto, jota murhattu Aleksandr Litvinenko kutsui monipäiseksi hydraksi. Nyttemmin Vladimir Putin on päivittänyt vanhan neuvostotiedustelun digiaikaan, mutta sisäisen turvallisuuden ja vastavakoilun palvelu FSB, ulkomaantiedustelu SVR ja sotilastiedustelu GRU jatkavat edelleen parhaiden ja pahimpien neuvostoperinteiden hengessä.

Neuvostoliitolla oli suuruutensa päivinä suurin suurlähetystönsä juuri Helsingissä; jopa yli 60 varsinaista diplomaattia, eli noin kaksi kertaa enemmän kuin USA:lla. Valtaosa näistä ”diplomaateista” oli kuitenkin KGB:n ja GRU:n upseereita. Heille Helsinki ei välttämättä ollut komennuspaikka pahimmasta päästä:

”On sanottu, että Suomen-osaston virkailijat tuppasivat suomalaistumaan: he pukeutuivat suomalaisittain, muuttuivat vaitonaisiksi, flegmaattisiksi ja verkkaisiksi ja kiintyivät saunaan sekä suksiin.”

Sotaa ja kylmää sotaa

Rislakin teos kattaa vakoilun ja tiedustelun maailman laajasti sekä maantieteellisesti että myös historian valossa. Suomalaisesta näkökulmasta keskeisiä historian ajanjaksoja olivat sotien välinen aika nuoren ja aggressiivisen neuvostonaapurin varjossa, sota-aika ja silloinen yhteistyö Saksan kanssa, yhteyksiä länsiliittoutuneisiin unohtamatta, sekä lopuksi pitkä ja vaiheikas kylmän sodan aika, jolloin Suomi oli yksin, mutta yhteyksiä oli pidettävä tarpeen mukaan joka suuntaan.

Dramaattisia ja traagisia tapahtumia liittyi erityisesti sotien jälkeisiin vuosiin. Suomella oli talvi- ja jatkosodan aikana resursseihin nähden ja kansainvälisesti vertaillen vahva ja osaava tiedustelujärjestelmä. Radiotiedustelun henkilöstön, laitteiston ja muun materiaalin siirtäminen turvaan Ruotsiin operaatio Stella Polariksen puitteissa oli Rislakin mukaan ”tiedusteluhistorian oudoin operaatio”. Suomalaisten hallussa oleva tiedusteluaineisto ja –osaaminen oli kuranttia kauppatavaraa. Suomessa palvelleiden virolaisten tiedustelumiesten samoin kuin kaukopartiotoimintaan osallistuneiden suomalaissotilaiden kohtalot ovat monen osalta kylmäävää luettavaa.

Radiotiedustelu, kaukopartiotoiminta, yhteydet saksalaisiin, ruotsalaisiin, britteihin ja yhdysvaltalaisiin sisältävät jo yksittäisinä aiheina huikean määrän koukuttavia tapahtumia. Rislakki tarjoilee näitä sopivina annoksina unohtamatta kuitenkaan taustalla olevia poliittisia tapahtumia ja niistä johtuvia realiteetteja. Sodan aikana toimittiin sotatilanteen säännöillä ja paineissa. Tiedustelutoiminnalla saatiin usein ensisignaalit yleistilanteen käänteistä, mutta ongelmaksi muodostui usein se, että tiedustelutietoa ei kyetty oikea-aikaisesti analysoimaan päätöksenteon tueksi. Esimerkkinä tästä on Neuvostoliiton suurhyökkäys kesällä 1944.

Sotien jälkeenkin oli kyse Suomen olemassaolon turvaamisesta. Idän ja lännen välissä Suomi oli harmaalla vyöhykkeellä ja virallisesti sen tuli tulla toimeen omillaan, yya-riippa kintuissaan. Suomalaisten tiedustelutoiminta rajan taakse 1940- ja 1950-luvuilla, Neuvostoliitolle vakoilleet suomalaiset, kotiryssät sekä neuvostoloikkarit kehystävät kylmän sodan ajankuvaa Suomessa. EK-Valpon, punaisen Valpon ja Suojelupoliisin toiminta ja moninaiset yhteydet kotimaassa ja rajojen ulkopuolella ovat omanlaisensa selviytymistarina. Milloin toimittiin Gestapon kanssa, milloin NKVD-KGB:n kanssa, välillä onnistuttiin, välillä sössittiin. Ankaraa on ollut tiedustelumiehen elämä.

CIA tunsi Suomen

Länsi – Ruotsi, Norja, USA ja Iso-Britannia etunenässä – oli kuitenkin tiedustelumaailmassakin suuntautunut Suomea tukemaan, usein tietysti itsekkäistäkin syistä. CIA:n historiaa ja toimintaa Rislakki selostaa perusteellisesti. CIA tunsi Suomen hyvin ja kantoi siitä ilmeisen suurta huolta, koskapa ensimmäisen tiedusteluanalyysinsa se laati elokuussa 1947, kaksi viikkoa perustamisensa jälkeen, juuri Suomesta. Rislakilla on CIA:sta myös omakohtaisia kokemuksia: toimittajana laatimiensa kirjoitusten johdosta CIA leimasi hänet kommunistiksi, huonoksi toimittajaksi, mustamaalaajaksi ja sonnantonkijaksi.

Poliittisen ja sotilaallisen vakoilutoiminnan lisäksi Rislakki painottaa asiantuntevasti myös teollisen ja muun taloudellisen vakoilutoiminnan aiheuttamia uhkia. Myös uusimman digiteknologian haasteet ja mahdollisuudet käsitellään asiantuntevasti ja selkeästi, tarvittavan lainsäädännön kehitys mukaan lukien.

Asiantuntija puhuu

Rislakin teosta voisi luonnehtia eräänlaiseksi vakoilun ja tiedustelutoiminnan asiantuntijan muistelmateokseksi ja testamentiksi. Niin läheltä ja intensiivisesti Rislakki on uransa aikana tätä varjomaailmaa seurannut. Varsinaisesta muistelmateoksesta ei suinkaan ole kysymys, mutta Rislakin pitkästä urasta ja aidosta kiinnostuksesta aihepiiriin kertoo sekin, että tekstiin sisältyvien satojen nimien joukosta Rislakki mainitsee monta tuttavaa, ystävää tai muuta tuntemaansa lähdettä vuosien varrelta.

Teos on tuhti tietopaketti, käyttökelpoinen myös hakuteoksena. Lähdeaineiston ja suositeltavan lisälukemiston laajuus puhuu omaa kieltään Rislakin keräämistä tiedoista ja kokemuksista aihealueen parissa vuosikymmenten ajan. Erityisesti on syytä korostaa Rislakin omaa huomiota siitä, että alkuperäistä ja kattavaa lähdeaineistoa on harvoin saatavilla ja että lähdekritiikin merkitys korostuu, kun kyse on aihealueesta, jota leimaavat hämäykset, virheet ja väärennökset.

Esipuheessaan Rislakki toteaa, että teos on kokoelma ”valittuja paloja”, joita ei ole jäsennelty kronologisesti tai asetettu tärkeysjärjestykseen ja jotka voi lukea melkein missä järjestyksessä huvittaa. Ehkä juuri tästä syystä lukijaa saattaa häiritä se, että hän  törmää kirjan sivuilla usein henkilöön, joka mainitaan vain nimellä, jopa pelkällä sukunimellä, ikään kuin hän olisi lukijalle entuudestaan tuttu.

On ymmärrettävää, että tavoitteena ollut kokonaiskuvan antaminen käsiteltävästä laajasta aihealueesta rajoittaa syventymistä yksityiskohtiin. Paikoin vauhti tapahtumien selostamisessa ja niiden asettamisessa yhteyksiinsä on kuitenkin sellainen, että lukija joutuu pinnistelemään pysyäkseen mukana. Tässä mielessä Rislakin kokoama luettelo lähdeaineistosta ja muusta vakoilua ja tiedustelutoimintaa koskevasta kirjallisuudesta on monelle lukijalle hyödyllinen, samoin kuin luettelo eri organisaatioiden nimien lyhenteistä.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua