Antti Hurskainen kirjoitti katekismuksen nykyajalle – arviossa Suntio

Kuvat: Laura Malmivaara / Siltala

Suntio (Siltala, 2023) on Antti Hurskaisen kolmas romaani. Esseistinä uransa aloittanut Hurskainen ei petä esseen ystäviä nytkään; väkevää ja omakohtaista pohdintaa kysymyksistä, joihin vastauksen löytäminen on sananmukaisesti tuskan takana.

Teos jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen osa sisältää esseenomaisia keskusteluja suntion ja kirkkoherran välillä; taustalla soljuu kertomus suntion omasta arjesta, jonka työn ohella täyttää kuolemansairaan pikku tyttären yksinhuoltajuus. Toinen osa sisältää suntion kirjeitä vankilasta kaikille, joilla on tai on ollut merkitystä suntion elämässä: kirkkoherralle, ex-vaimolle, parille ystävälle, kuolleelle tyttärelle, isälle, Jumalalle, Sauli Niinistölle.

Uskovaisuutta vai toivovaisuutta?

Usko, toivo, rakkaus, armo, anteeksianto. Mutta myös ahdistus, viha, katkeruus, kuolema. Sieluiltaan repaleiset suntio ja kirkkoherra ottavat keskusteluilleen vauhtia milloin Ingmar Bergmanin elokuvista, milloin natsihallinnon teloittaman pastori Dietrich Bonhoefferin kirjeistä. Usko, toivo, rakkaus; näistä usko on se, joka jää miesten armottoman viiltävän prosessoinnin jälkeen jäljelle. Kirkkoherra Sirén analysoi:

”Seurakuntalaisteni palvelijana minut on vihitty uskoon, ei toivoon. Paavali ei turhaan erottele näitä kahta. Hän myös pitää tärkeimmän eli rakkauden irrallaan molemmista. – – Olen uskon ammattilainen. Pätevimpinä päivinä korjaan epäuskon kuin sähkömies induktiolieden kytkennän. Uskon puute kutistuu kiusalliseksi mutta väliaikaiseksi häiriöksi totuuden tiellä.”

Suntio Turtola on uskossaan järkähtämätön kun taas kirkkoherra Sirén antaa pohdinnoissaan tilaa myös toivolle. Mikael Jungnerin nimiin laitetaan ”toivovaisuus”, joka:

”…tarjoaa liberaaliksi naamioidun vaihtoehdon. Hän siis kieltäytyy uskomasta ja sitoutumasta eli pienentämästä itseään. Jungnerin mukaan toivovaisuus merkitsee – uskon lailla – kaipuuta hyvyyteen. – – Kirkon lehdet ja muut tiedotuskanavat ovat ottaneet tavakseen jakaa Jungnerin toivovaisuusjargonia aina, kun hän laskeutuu syntisten keskelle sitä kuuluttamaan. Eivätkö Kirkko & Kaupunki ja kaltaisensa ymmärrä, millaisen arvovaltatappion äärellä he tällöin ilakoivat? Toivovaisuus on post-uskonnollista todellisuutta. Siinä myönnetään hampaat valkoisina hymyillen, että usko on meille liikaa.”

Hurskainen peilaa suorasukaisella tavalla, lukijaa kosiskelematta Raamatun viestejä nykyajan ilmiöihin. Kyytiä saavat kevytuskonnollisuuden ja self-help-hengellisyyden lisäksi myös ryppyotsainen tekouskovaisuus sekä kirkon muodikkaat markkinointitempaukset. Jeesuksen työväentaustaisuus sijoitetaan kohdalleen: ”Maailmallinen vasemmisto ei koskaan ole onnistunut toimimaan yhtä vasemmalla kuin Jeesus.” Jeesus ei ole herra.

Anteeksi: antamisesta ja pyytämisestä

Suntion ja kirkkoherran keskustelut ovat vuoropuhelun muotoon rakennettua pohdintaa, jossa jokainen argumentti on shakkipelin omaisesti tarkoin mietitty. Kokonaisuus on täysipainoista esseetä. Keskustelijat – tai Antti Hurskainen – peilaavat kristinuskon avainkäsitteiden valossa Jungnerin kevytuskovaisuuden lisäksi muita ajankohtaisia aiheita kuten ilmiöksi noussutta anteeksipyytämistä, Pirkka-Pekka Petelius esimerkkinä. Anteeksiannostahan Raamatussa puhutaan paljonkin, vähemmän on mainintoja anteeksipyytämisestä.

Amatööriuskovaiselle Hurskainen avaa rautalangasta vääntäen anteeksiannon sisältöä:

”Laajemmin ajatellen koko Uusi testamentti on kuvaus syntien anteeksiannosta, ristinkuolema ja ylösnousemus avainkohtauksinaan. Isä meidän – rukous kesken vuorisaarnan ohjelmallistaa Jeesuksen anteeksiantamispainotuksen. Ottakaa sanat ja toistakaa. Olen huomannut, rippileireillä, että Isä meidän on uskontunnustukseen ja pienoisevankeliumiin verrattuna helppo oppia ulkoa.– – Anteeksiannon autuus porautuu kaiken kulttuurisen kuonan alle ja osuu suoraan yhdessä elämisen perusmekanismeihin, hermokohtaan. Voisi jopa ajatella, että Isä meidän antaa lapselle, jollainen rippileiriläinen on, sanat joita pitkin kulkea täysikasvuisuuteen. Käytämme heikompiakin siltoja.”

Tulisiko – ja jos niin miten – Helsingistä tulleen nuoren naiskappalaisen pyytää seurakunnan vanhoilta rouvilta anteeksi saarnansa yhteydessä mainitsemaansa viittausta lapsettomuushoitoihinsa?

”Nykykliseille kääntäen: Lepän virhe oli ’tunteisiin vetoaminen’?

– Hän ei ainoastaan vedonnut vaan otti tunteista kiinni, pyöritti muutaman kierroksen ja heitti kaaressa kuin moukarin. Ennen kiukunpuuskaansa Leppä oli ehtinyt viitata Matteuksen kahdenteentoista. Vaikea muistaa miten, sillä saarnan teologinen aines hautautui raskaustestikuvaston alle.

– Kuinka monesta saarnasta muistetaan mitään? Eikö yksittäinen kiinnekohtakin tarkoita läpimurtoa?”

Suntio elää elämäänsä ja lukija laitetaan pohtimaan

Rinnakkainen kertomus suntion pienen tyttären kamppailusta etenevän sairauden kanssa ei kerrontaa kevennä, vaan laittaa suntion Jobin lailla koettelemaan uskonsa lujuutta. Myöskään kuvaukset kirkkoherra Sirénin kamppailusta riippuvaisuuksiensa, repaleisen sielunsa, keskeneräisen Bonhoeffer-väitöskirjansa sekä perhe-elämänsä kanssa eivät lohtua lisää.

Suntio Turtola toimittelee rutiininomaisesti työtehtäviään, rakentaa tyttärelleen sänkyä, käy lentopallotreeneissä ja selvittelee pitäjän eksentrikko Juhin menemisiä sekä kolmenkymmenen kolmen hautakiven kaatamismysteeriä. Lukijalle nämä rinnakkaiskertomukset antavat sekä uskonkeskustelujen sulattelutuokioita että myös mahdollisuuden peilata Hurskaisen esiin nostamia teemoja kuvitteellisissa arkielämän tilanteissa.

Rikoksesta seuraa rangaistus. Tapaamme Turtolan vankilarutiinien kahlitsemassa maailmassa. Teoksen toisen osan kirjeissä suntio avaa sekä elämäntarinaansa että hakee keskusteluyhteyttä mm. kirkkoherra Siréniin – ilmeisen turhaan. Kirjeet sisältävät puhdistavaa tilintekoa niin isän kuin entisen vaimon kanssa. Turtola pikakelaa elämäänsä, ymmärtää ja ainakin yrittää antaa anteeksi. Kirjeissä puhuu tunteensa paljastava Turtola: isän vähättelyn kohteena ollut pikkupoika ja selvästikin väärän valinnan tehnyt petetty aviomies.

Kirjeessä Jumalalle Turtola asemoi itsensä tyynesti:

”Jumala on mies. Ennen muuta olet isä, minun isäni. Rauhaa pyytävä ja sitä saava hahmo sohvalla. Aavistus hallinnasta mutta haluttomuus tahrata käsiään kaikkeen siihen, mitä jälkeläisestä hilseilee. — Sinun ja biologisen isäni ero on se, että pitäisin virheenä, jos tekisit intervention. Jumala tennisverkon toisella puolella? Mieluummin ei. Pysyttele patsaana, jonka ovat valtakunta, voima ja kunnia.”

Vankilajakson tunnelmaa määrittävät kirkkaasti pastori Dietrich Bonhoefferin natsihallinnon tutkintavankeudessa kirjoittamat kirjeet, joiden ydinsanoman Turtola on sisäistänyt:

”Kysymys on vain, että pitäydyn siihen, mitä minulla vielä on ja mitä voin – ja sitähän on vielä aika paljon – sekä luovun ajatuksissani nousemasta siihen, mitä en voi, so. lakkaan kantamasta kaunaa koko tilanteesta ja jätän rauhattomuuden.”

Hurskainen on kirjoittanut katekismuksen nykyajalle. Hänen tulkinnoistaan jokainen lukija löytää toki aiheista omiin reunahuomautuksiin, mutta oleellista on, että Hurskaisen teksti pakottaa lukijan sekä yksilöä koskevien että ihmisten yhteiselämää koskevien peruskysymysten äärelle. Usko, toivo, rakkaus, kärsimys ja anteeksianto eivät ole pelkästään raamatullisia käsitteitä, vaan kaikkeen inhimilliseen elämään linkittyviä teemoja, joiden avaamisessa Raamattu voi toimia hyödyllisenä apuvälineenä. Tai jos ei Raamattuun jaksa tarttua, kannattaa lukea edes Hurskaisen Suntio.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua