Antti Holman romaani Kaikki elämästä(ni) hämmentää, inhottaa, ihmetyttää – ja lopulta kyllästyttää

08.09.2020

Antti Holma. Kuvat: Otava

KIRJAT | Antti Holman julkisuuskuva muistuttaa hyvin paljon kirjan minä-kertojaa, joten en voi välttää ajatusta jonkinlaisesta omaelämäkerrasta. Kieli on elävää, luonnikasta ja nopeatempoista, välillä hengästyttävää ja hyvin usein hauskaa.

”Välillä teksti alkoi tuntua itseään toistavalta ja silloin tekee mieli loikkia tekstissä eteenpäin. En tuntenut menettäväni mitään, vaikka loikinkin.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

  • Otava, 2020.
  • 235 sivua.

Kustantaja kuvailee ”supersuositun” Antti Holman toista romaania autofiktioksi sekä ”elämän ja ajattelun kokonaisesitykseksi, jossa eksytään kansakunnan kaapin päälle ja sukelletaan häpeän alhoihin”. Kirja kulkee läpi nuoruusvuosien asuinpaikkojen kautta, Sonkajärveltä Helsinkiin, sitten Lontooseen ja New Yorkiin.

Matkan varrella on kaikkea sitä, mitä nuorella ihmisellä voikin olla ja paljon sitä häpeää, mihin iso osa nuoruuden kokeiluista johtaa. Kaiken alla ja päälläkin kulkee ahdistus ensin lähenevästä ja sitten jo menneestä deadlinesta. Luomisen tuskan kuvaus on niin kipeää, että ulkopuoliseenkin sattuu.

Lopussa on rakastuminen, avioliitto ja onni, jota Holma kuvaa hyvin kauniisti ja uskottavasti.

Teosta sanotaan siis autofiktioksi, mutta ajoittain itsestään julkisuudessa paljonkin kertoneen Holman julkisuuskuva muistuttaa hyvin paljon kirjan minä-kertojaa, joten en voi välttää ajatusta jonkinlaisesta omaelämäkerrasta. Holma tuli tunnetuksi Putous-ohjelmasta 2014 ja on senkin jälkeen naurattanut kansaa eri foorumeilla. Hänen Auta Antti -podcastillaan on oma kuulijakuntansa ja monet tuntevat Youtubesta Holman esittävän äiti-hahmon, joka ei tule toimeen digitaalilaitteiden kanssa.

Kirjan henkilökohtainen puoli kertoo nuoresta maalaispojasta ja tämän elämästä Sonkajärvellä. Maalla lapsuutensa viettäneen lukijan mielestä siinä on paljonkin tuttua. Ei mitään kovin riemukasta, mutta ei myöskään kamalaa.

Sittemmin nuoresta miehestä tulee julkihomo eikä siinäkään tunnu olevan suurta tuskaa. Kokemukset kasvavat, kun kertojan tie vie Helsingin kautta suurempaan maailmaan. Kirjassa on niin monta kuvausta miehen sukupuolielinten hajusta, koosta ja näöstä, mutta erityisesti hajuista, että välillä inhotti.

Välillä teksti alkoi tuntua itseään toistavalta ja silloin tekee mieli loikkia tekstissä eteenpäin. En tuntenut menettäväni mitään, vaikka loikinkin.

Ammatillisella puolella Holma kirjoittaa kriittisesti muun muassa viihteen tekemisestä, kuuluisuudesta ja elokuvahankkeista. Kokemukset lienevät tuttuja monille alan ihmisille.

Kirjan kertoja-minä keskustelee ystävänsä kanssa elokuvan teosta masentuneena:

”En jaksa alkaa käydä läpi suomalaisen elokuvan rahoitusrakenteita, sitä toivotonta, upottavaa esterataa, josta ensin on löydettävä tuottaja suomalaisista tuotantoyhtiöistä, jotka ovat joko selvitystilassa tai sitten johdossa on kasvua tavoitteleva kullinhajuinen setä, jonka ainoana tavoitteena on olla isompi kuin viereisen talon pallinhajuinen setä. Seuraavaksi täytyy taklata kanava ja levittäjä ja lopuksi tärkeimpänä kaikista loppuvihollinen, eli Suomen elokuvasäätiö, jossa rahaa jakavat epäonnistuneet, eläkeputkessa olevat elokuvantekijät vallastaan humaltuneina.”

Osansa saavat myös ne lukuisat tahot, jotka mielellään haluaisivat julkisuuden henkilön projekteihinsa, mutta eivät maksaa siitä.

”Joku viestintätoimisto pyytää kirjoitusta kirjaansa, eivät maksa mitään. Radiosta kysyvät hupivideoon, eivät tietenkään maksa mitään.”

Holman kieli on elävää, luonnikasta ja nopeatempoista, välillä hengästyttävää ja hyvin usein hauskaa. Useaan kertaan kirjaa kuunnellessani (lukijana kirjailija itse, mikä on aivan loistava valinta ja ilo korville) mietin, että 60+-naisena en missään nimessä kuulu tämän kirjan kohderyhmään. Silti olen aika iloinen, että kestin loppuun asti.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This