Anni Kytömäen romaani heijastaa nykypäivän polttavimmat kysymykset historiaan – arviossa Mirabilis

Kuvat: Perttu Saksa / Gummerus

”Painaudun lähemmäs maata, ja tuoksu vahvistuu, siihen liittyvät muistoista suola ja mainingit, ja pensaiden lehdet hipoilevat linnunsulkina käsivarsiani. [–] Linnunsulat eivät jätä minua, ne työntyvät ihoon ja juurtuvat kiinni.” Anni Kytömäen neljännessä romaanissa ihminen kuuluu luontoon eikä sen yläpuolelle, mutta ne, jotka ymmärtävät yhteyden, ovat tavalla tai toisella ulkopuolisia.

Mirabiliksessa (Gummerus, 2024) ollaan kirjailijalle tuttujen teemojen äärellä: jo esikoisessa Kultarinnassa (2014) luontoon yhteydessä olevat ihmiset olivat ”outoja lintuja”, ja samat luonnon tuhoamisen ja erilaisuuden aiheet ovat jatkuneet niin Kivitaskussa (2017) kuin Finlandia-palkitussa Margaritassakin (2020).

Nyt ajassa liikutaan 1700-luvulta 1900-luvulle ja maantieteellisesti eteläsuomalaisesta Korraharjusta Amurinmaalle ja Alaskaan.

1860-luvun nälkävuosien jälkeen Korraharjussa rakennetaan junarataa, ja työntekijöistä vahvin, vanhempansa menettänyt Riikka, haluaa muualle. Mahdollisuus ilmestyy, kun Amurinmaan suomalaiseen siirtokuntaan värvätään lisää väkeä. Matkalla Riikka synnyttää yllätyskaksoset, Ellan ja Artturin, jotka kasvavat metsässä vaanivan tiikerin pelossa. Siltä pelastuakseen lapset opettelevat temppuja, joista muodostuu Suomeen paluun jälkeen haave sirkusurasta. Mutta kun Artturi perustaa perheen ja asettuu aloilleen, Ellan elämää määrittävät suru kuolleesta rakastetusta, tunne erillisyydestä ja naisiin kohdistuvat vaatimukset.

Toisaalla tosielämästä poimittu norjalainen luonnontutkija Leonhard Stejneger melkein kuolee tutkimusmatkalla Beringinsaarella. Täpärän pelastumisen jälkeen hänen mieleensä ilmestyy keskustelemaan 1700-luvulla samalle saarelle haaksirikkoutunut luonnontutkija Georg Wilhelm Steller. Kuollut kollega ei jätä rauhaan, ja Stejnegerille muodostuu pakkomielteeksi tämän elämän ymmärtäminen.

Aiemmissa teoksissa Kytömäki on hyödyntänyt eräänlaisina symbolieläiminä niin karhua kuin jokihelmisimpukkaakin. Nyt Stellerin kautta romaanissa välähtelee suomalaisen kirjallisuuden uusi suosikkieläin, pian ”löytymisensä” jälkeen sukupuuttoon metsästetty stellerinmerilehmä, joka nousi suosioon Iida Turpeisen Elollisten (2023) myötä. Mirabiliksessa avainlajiksi kehittyy kuitenkin ”tragedian pienempi hahmo”, niin ikään sukupuuttoon tapettu Pallasin kormorantti, sekä sen rinnalla amurintiikeri.

Lajit heijastavat kaipuuta ja olosuhteiden vankeutta erityisesti teoksen keskeisissä naisissa: Riikka tuntee vastustamatonta vetoa tiikeriä kohtaan, kun taas Ella sulautuu kormoranttiin, joka ei pääse saalistajiaan pakoon. Joskus tärkein vertauskohta ei ole omaa lajia, teos osoittaa hienosti. Luonnon arvon ja ihmisen ymmärtäminen sen osana voi kuitenkin johtaa ulkopuolisuuteen ihmisyhteisöstä, niin kuin teoksessa sekä äidille että tyttärelle käy.

Normien mukaista on sen sijaan luonnon käsittäminen ihmiselle alisteisena hyödykkeenä. Esimerkiksi Stejnegerin ja Stellerin keskusteluiden välinen jännite syntyy siitä, että Stejneger tietää, kuinka Stellerin ”löydöt” johtivat lopulta sukupuuttoihin. Sama ihmisen uhka toistuu teoksen 1800- ja 1900-luvun toimissa: kaukaisia maita kartoitetaan hyötykäyttöön, metsiä hakataan junaradan tieltä ja eläimiä kuljetaan tuhansia kilometrejä ihmisten katsottaviksi. Kytömäen teksti ei saarnaa, vaan luontosuhteiden, niin suojelevien kuin riistävien, monimuotoisuus hengittää teoksessa monella tasolla.

Samaan teemaan ihmisestä luonnon osana kytkeytyy myös kehollisuuden kuvaus. Voimistellessaan Ella ja Artturi ovat ennen kaikkea fyysisiä olentoja, ja sama kehollisuus ulottuu seksuaalisuuteen, kun Ella ja kaksosten ystävä Vikke päätyvät yhteen harjoitusten päätteeksi: ”Hän on minussa lämmin kesäyö, kehrääjän siiveniskut ja luja kallio, ja kohoan suoraksi kuin kasvaisin uudesta juuresta. [–] Hymyilen tähdille ja meille, jotka olemme keksineet voltteja suuremman ihmeen.”

Samalla fyysisyys tekee ihmisistä myös haavoittuvia ja asettaa heidät muun luonnon tasolle. Teoksen nykyaika käsittää seitsemänkymmentä vuotta, ja henkilöiden vanheneminen kulkee mukana väkevänä kuvauksena: Ellan jänteet alkavat kipeytyä ja ennustaa voimistelu-uran väistämätöntä päättymistä, kun taas Korraharjun paronin, entisen mahtimiehen ja toksisen maskuliinisuuden ilmentymän, fyysinen rapistuminen pakottaa hänet osaksi luontoa, jota hän on riistänyt.

Väistämättömyyden edessäkin ihminen kuitenkin pyrkii itsemääräämisoikeuteen niin kuin sukupuuttoon tapetut eläimet: sorto on paitsi lajien välistä myös ihmisten keskeistä. Ellan kautta tärkeäksi aiheeksi nousee lapsettomuuden valitseminen juuri kehollisista syistä. Hän haluaa voimistella ja harjoitella, ei raskauden ja synnyttämisen aiheuttamaa uhkaa keholleen. Ympäristössä kaikuvat kommentit, kuinka ”Ellalle tekisi hyvää olla äiti” niin, että hän ”ei ehtisi niin murehtia”. Kytömäki puhui samasta aiheesta Helsingin Sanomien haastattelussa syyskuussa, ja lukijakommenttien perusteella asenteet kehonsa lapsen edelle laittavaa naista kohtaan kaipaavat yhä kipeästi käsittelyä. Tässä Mirabilis onnistuu riipaisevasti.

Mirabilis on taidokas historiallinen romaani, joka osallistuu vankasti yhteiskunnalliseen keskusteluun 2000-luvulla nostamalla esiin erilaisia sorron muotoja.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua