Anne Tylerin Palmikko-romaani on taitavasti letitetty teos takkuisista sukusiteistä

Kuvat: Diana Walker / Otava

Amerikkalaiskirjailija Anne Tylerin tuotannossa pohditaan usein perhesuhteita, ja niin on laita tässä hänen tuoreimmassaankin, Palmikossa (The French Braid, suom. Markku Päkkilä; Otava, 2023).

Liikkeelle lähdetään vuodesta 2010 ja siitä, kun nuori opiskelija Serena on tavannut poikaystävänsä Jamesin perheen ensimmäistä kertaa. Serena on epävarma ja hämillään miltei kaikesta, James puolestaan on rento ja hieman itseriittoisen oloinen.

Vierailun jälkeen Serena ja James odottavat Philadelphian rautatieasemalla paluujunaansa Baltimoreen. James on syventynyt puhelimeensa, Serena tähyilee levottomana lähtöportin ilmoitusta ja on huomaavinaan väkijoukossa serkkunsa Nicholasin, jonka on nähnyt viimeksi vuosia aiemmin.

James ei voi käsittää, ettei Serena ole varma siitä, onko mies hänen serkkunsa vai ei. Jamesilla on viisi siskoa ja runsaasti serkkuja, jotka hän sanoo taatusti tunnistavansa missä tahansa. Jamesille ja Serenalle kehkeytyy kinaa aiheesta perhe ja suku. Tunnelma latistuu. Serena kokee Jamesin puheet syytöksenä, mutta alkaa itsekin miettiä, miksi hänen äitinsä ei ole liiemmin yhteydessä siskoonsa ja veljeensä eikä kerro perhetarinoita oikeastaan koskaan, vaan välttelee koko aihetta.

Tämän jälkeen Jamesia ei enää mainita, ja Serenakin nousee vain ohimennen esiin kirjan loppupuolella. Koko mitätön pieni episodi osoittautuu eräänlaiseksi johdannoksi, jota lukiessaan olettaa toiveikkaasti, että jatkossa selviäisi syy, miksi se on edes kirjoitettu. Niin tapahtuukin, tavallaan ja vähitellen.

Seuraavassa luvussa palataan vuoteen 1959, jolloin Garrettin perhe viettää kesäistä viikkoa järven rannalla pienessä lomakylässä. Serenan (tuleva) äiti Lily on 15-vuotias, isosisko Alice 17-vuotias ja pikkuveli David 7-vuotias. Isä Robin työskentelee vaimonsa Mercyn perimässä putkitarvikeliikkeessä. Taidekoulun käyneelle Mercylle maalaaminen on tärkeämpää kuin kodinhoito, minkä velvollisuutensa hän suorittaa silti tunnollisesti, mutta tunteetta.

Tällä kesäisellä lomaviikolla kaikki sujuu näennäisen mainiosti, mutta juuri tämä lyhyt jakso antaa lukijalle osviittaa siitä, millaisia perheenjäsenet ovat. Tapahtumia tarkastellaan nyt pääasiassa Alicen silmin, joka suhtautuu kriittisesti kaikkiin muihin paitsi pikkuveljeensä. Isä viettää aikaansa rannalla, äiti kuljeskelee ympäriinsä maalaustarvikkeineen, David-veli uppoutuu mielikuvitusleikkeihinsä ja Lily-sisko on löytänyt kyseenalaista seuraa naapurimökistä. Alicen tehtäväksi jää huolehtia ruoanlaitosta ja muista päivittäisistä askareista. Hän on vihainen äidilleen ja huolissaan siskonsa touhuista.

Kauan odotettu loma on pian ohi ja muistot siitä nopeasti haalistumassa. Perhe-elämän painopisteet muuttuvat lasten varttuessa, mutta jotkin ydinhavainnot koko Garrettien perheestä säilyvät läpi teoksen. Isä Robin palvoo Mercyä ja potee alemmuutta tämän vauraamman suvun rinnalla. Mercy on ystävällinen kaikille, mutta hymynsä takana hän elelee omissa taidemaailmoissaan. Alice on vastuuntuntoinen ja ärtyisä, Lily impulsiivinen ja harkintakyvytön, pikkuveli David hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Mutta he kaikki ovat paljon muutakin!

* *

Anne Tyler kirjoittaa toteavan kuvailevasti, mutta ei jyrkästi tai osoitellen. Tällainen kirjoitustapa synnyttää tunteen, että kaikella tapahtumisella on samanarvoinen merkitys. Siinä missä kirjan henkilöt eivät ymmärrä vanhempiaan tai sisaruksiaan tai jälkikasvuaan tai tulkitsevat toisiaan erheellisesti, lukija saa tarkemman kokonaiskuvan, koskapa kirjailija kertoo meille heistä.

Kirjan näkökulmahenkilöt vaihtuvat vuosien ja vuosikymmenten edetessä; syntyy lapsia ja lapsenlapsia, ja tarina etenee luku luvulta. Samalla jotkin henkilöt tulevat lukijalle tutummiksi, ja toisista myös kiinnostuu enemmän kuin toisista. Jotkut sivuutetaan miltei pelkällä maininnalla. Näinkö kirjailija itse sittenkin arvottaa luomiaan henkilöhahmoja ja heidän merkitystään sukuketjussa – vai onko kyse siitä, että ihmiset todellakin ovat vain vierailijoita toistensa elämässä? Viivähtäen ainoastaan sen hetken kuin se on tarinan kannalta tarpeen.

Anne Tylerin arkisen tasaisesti etenevä kirjoitustyyli saa lukijan toivomaan ja odottamaan edes jonkinlaisia kohokohtia tai käänteitä, sekä kuvittelemaan kirjailijan pohjustavan jotakin tulevaa, sillä miksi edes kirjoittaa, jos mitään erityistä ei ole tapahtumassa! Tietysti kirjan henkilöiden mielestä heidän elämänsä muutokset ovat tärkeitä, joskus harkittuja, joskus sattumanvaraisia, mutta jotenkin lukija on houkuteltu ennakoimaan vaikeampia solmukohtia ja tienristeyksiä. Onko siis pettymys, jos sellaisia ei tule?

On kuitenkin eräs poikkeus, johon Tylerin valitsema asioiden kuvaamistapa sopii erityisen hyvin: Gracen vaivihkainen ja asteittainen siirtyminen ateljeehensa asumaan lasten muutettua pois kotoa. Hän tarvitsee salaisen sopen pelkästään itselleen, sillä hän ei halua olla enää muita varten. (Tunnollisesti hän käy kuitenkin hoitamassa miehensä ruoat ja pyykit, mutta muu aika on hänen omaansa.)

Vuodet soljuvat eteenpäin. Lukija saa kurkistaa joidenkin Garrettin suvun jäsenten mielenailahduksiin, mutta koska sukulaiset eivät juurikaan ole tekemisissä keskenään (merkkipäiviä ynnä muita muodollisia, mutta pakollisia tilaisuuksia lukuun ottamatta), he eivät anna toisilleen mahdollisuutta korjata käsityksiään. Ja koska kontakteja on vain vähän, ihmiset jäävät vieraiksi toisilleen. Kirjassa palataan silloin tällöin ihmisten kokemuksiin samoista tapahtumista. Niistä käy ilmi, miten eri tavalla tilanteet muistetaan, mutta toistensa kanssa he eivät asioita jaa.

* *

Vasta kirjan viimeisessä luvussa  tulee uudestaan esiin Nicholas, kirjan alussa Serenan asemalaiturilla havaitsema ehkä-serkku. Nyt eletään korona-aikaa. Nicholas on saapunut 5-vuotiaan Benny-poikansa kanssa isänsä Davidin ja äitinsä Gretan luo ”turvaan”. Vanhemmat asuvat omakotitalossa viihtyisässä lähiössä. Benny tutustuu hetkessä naapureihin, joita David on tuskin havainnut koko alueella asumisensa vuosina.

Tässä loppujaksossa on lämpöä, haikeutta ja uutta toivoa. Nytkään ei paljon puhuta, mutta ilmapiiri on kotoisa ja tulvillaan pienen Bennyn kirvoittamaa iloa sekä myönteisiä ajatuksia, jotka miltei imeytyvät toiselta toiselle.

Ai, niin. Kirjan nimihän on Palmikko, mutta tuo sana mainitaan ensimmäisen ja ainoan kerran vasta aivan viime sivuilla. David muistelee tytärpuolensa lapsuusajan kampausta, ns. ranskalaista lettiä, ja miettii samalla, miten perheistä ei koskaan pääse eroon. Hän itse on kantanut koko ikänsä taakkana luuloa, ettei hänen oma isänsä koskaan rakastanut häntä.

Nyt määritelmä perheestä vertautuu Davidin mielessä palmikoiden ”pieniin jäännöskiharoihin”, joiden jäljet säilyvät silloinkin, kun letit on purettu.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua