Anna-Leena Härkösen Kissapsykoosi pakisee inhimillisiä iloja ja suruja kirjailijan nurkasta katsottuina

Kuvat: Jouni Harala / Otava

Kissapsykoosi (Otava, 2023) jatkaa Anna-Leena Härkösen jo vuonna 1999 alkanutta kepeästi rönsyilevien kolumnikokoelmien kavalkadia. Kirjassa on 29 vähän vajaan kolmen sivun mittaista palaa kirjoittajansa tajunnanvirrasta. Polveilustaan huolimatta Kissapsykoosi on helppoa ja maukasta luettavaa.

Kirjan lyhyitä pohdiskelevia tekstejä kutsuttaneen kolumneiksi, koska pakina ei kuulostaisi tarpeeksi trendikkäältä, tai koska tekstejä on aikanaan alettu julkaista kolumneina ja nyt ei kannata enää vaihtaa nimitystä. Kissapsykoosin pätkät eivät nimittäin mahdu kolumnin nykymuottiin kovin hyvin. Vaikka joidenkin aiheissa näkyy, että niitä on kirjoitettu koronapandemian ja Venäjän Ukrainassa aloittaman sodan aikana, monen pätkän perimmäinen aihe on enemmänkin yleisinhimillinen kuin ajankohtainen. Kirjassa analysoidaan uutisotsikoiden synkkyyttä ja sitä, miten korona teki meistä pelkääjiä, ja seuraavalla hengenvedolla puolustetaan absurdeja tilanteita, kerrotaan kirjailijoiden tavasta varastaa maneereja ja ärsyynnytään turisteista.

Ilmaistut mielipiteetkään eivät usein ole erityisen radikaaleja ja kärkeviä. Esimerkiksi nimellä Kertokoot otsikoitu teksti käsittelee lukemisen tärkeyttä, Härkösen viime aikoina lukemia kirjoja sekä niissä harmittaneita ja kiehtoneita puolia ja laskeutuu pehmeästi siihen, että lukeminen on hyvä tapa paeta todellisuutta. Aina mitään terävää kantaa käsiteltyyn aiheeseen ei edes esitetä: vaikkapa Ravintolassa-niminen pätkä kokoaa yhteen hankalia ravintolakokemuksia. Mitäpä niissä olisikaan kärkästä julistettavaa.

Härkönen ei vaadi Kissapsykoosissa muutoksia yhteiskuntaan vaan katselee maailmaa tiukasti omasta nurkastaan ja sanailee sieltä kaikenlaista kuivan hauskaa. Lukijassa saattaa herätä tarve soittaa ystävälle, käydä askartelukaupassa tai huokaista syvään, mutta ei vaihtaa aatetta ja elintapoja tai sytyttää maailmaa palamaan.

Härkösen kertojanääni on vuodesta ja kolumnista toiseen niin tasaisen eheä, että häntä alkaa helposti todellisen henkilön sijaan ajatella jonkinlaisena fiktiivisenä kirjailijahahmona. Siinä Kirjailija taas havainnoi! Tutuksi tulevan ja yhtenäisen tyylin vuoksi vuosien aikana julkaistuista kokoelmista rakentuu myös suurempi tarina Kirjailijan elämästä. Kirjailijan lapsi, jota on aiemmissa kirjoissa kasvatettu ja syntymäpäiväjuhlistettu, on tässä numerossa jo nuori aikuinen ja kissan isä. Kirjailija itse on ehkä vähemmän kärkäs kuin silloin parikymmentä vuotta sitten, mutta oma itsensä silti.

Monesti teksteissä näkyy lopulta jonkinlainen valonpilkahdus, ajatus siitä, että elämä voi olla sittenkin elämisen arvoista ja ajoittain jopa ihanaa, sekä sota-aatosten että päivittäisen ärsytyksen painosta huolimatta. Kissapsykoosin lukeminen onkin kuin kahvikupillisen keittäminen iltapäivällä. Tuskin se muuttaa maailmaa toisenlaiseksi, mutta hetkeksi tulee hyvä ja virkeä olo.

Eli Harju

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua