Anna Ahmatovan elämä, kohtalo ja runous vihdoinkin suomeksi – Anneli Heliön elämäntyö julki

Anna Ahmatova Kuzma Petrov-Vodkinin maalaamana. Kuva: Wiki Commons

Joensuulainen taiteilija, teatteriohjaaja ja tutkija Anneli Heliö on saanut lopultakin elämäntyönsä julki. Hän on tutkinut ja suomentanut venäläisen runoilijan Anna Ahmatovan (1889–1966) elämänvaiheita ja runoja ansiokkaasti jo vuosikymmeniä. Siksi voi puhua elämäntyöstä, joka on vienyt voimia ja energiaa – eikä julkaiseminen tai valtavan materiaalin, arkistojen, kirjeiden, muistelmien ja runoteosten läpikäyminen ole ollut helppoa.

Olen seurannut Anneli Heliön uurastusta läheltä, aina 1980-luvun lopulta. Vuonna 1988 kohtasimme sattumalta Imatra-festivaaleilla, Neuvostoliiton toisinajattelija-taiteilijoiden saapuessa joukolla Suomeen, Mihail Gorbatshovin glasnost ja perestroika -ajan vanavedessä.

Tuolloin elettiin toiveikkaita aikoja myös venäläisen kulttuurin, kirjallisuuden ja runouden alalla ja Anneli Heliö oli antaumuksella mukana seuraamassa ja osallistumassa muutokseen, myös monilla Pietarin-matkoillaan. Jo Anna Ahmatovan elämää (BoD, 2023) edeltävä suomennos koottuja runoja, teos Anna Ahmatova: Olen äänenne (Kirjokansi, 2016) herätti ansaittua huomiota ja vakiinnutti Heliön maineen Ahmatova-tutkijana ja suomentajana.

Anna Ahmatovan elämänvaiheet

Anna Ahmatova syntyi kulttuuriperheeseen Anna Gorenkona, Mustan meren rantamilla kesällä 1889. Isä oli ukrainalainen ja isänäiti kreikkalainen. Äidin puolelta Ahmatova oli venäläistynyttä tataarisukua, mistä juurista on myös lähtöisin taiteilijasukunimi ”Ahmatova”. Lapsuus kului Krimillä ja opinnot Kiovassa, mutta venäläisen runouden boheemiksi kuningattareksi Anna Ahmatova kohosi lopulta Pietarin avantgarde-piireissä 1910-luvulla.

Hänen runoutensa innoittajina ja hengenheimolaisina olivat ennen muuta Aleksandr Blok, Osip Mandelstam ja Marina Tsvetajeva, mutta yhtä hyvin myös Pietarin kaupunki kaikkine myytteineen. Samoin runoissa vilahtelee rakas nuoruuden maisema, Tsarskoje Selo. Toisaalta, Ahmatovasta tuli hyvin varhaisessa vaiheessa venäläisen runouden “Sapfo ja Kassandra”, jonka oma elämä ja runot peilasivat koko maan historiaa ja kulttuurin vaiheita. Kiitettävästi Heliö tuo esiin myös Ahmatovan uskonnolliset motiivit.

Anneli Heliö kuvaa myös erinomaisesti aikakausia: pietarilaista vapaata kulttuuri-ilmapiiriä, ristiriitoja ja kirjallisuussuuntauksia 1910- ja 1920-luvuilla, myös Lokakuun 1917 jälkeen, ennen stalinismia, ”sosialistista realismia” ja Suurta Terroria. Keskiöön nousee iso joukko kulttuurivaikuttajia ja myös Kulkukoira-niminen kellariravintola aivan kaupungin keskustassa, kansallisrunoilija Aleksandr Pushkinin patsaan tuntumassa, Taiteiden aukion laidalla. Kulkukoira on monelle suomalaisellekin Pietari-harrastajalle tuttu paikka, jonne olen säännöllisesti vienyt matkalaisia esimerkiksi jo ”edesmenneen” Matka-Karjalan oppaana.

Ahmatovaan pätee hyvin sanonta, että ”Venäjällä runoilija on aina enemmän kuin runoilija”. Hän oli vaarallinen, mutta mieluusti syrjäänvetäytyvä vaikuttaja ja henkilönä itsepäisen oikukaskin, joka eli läpi hurjien vuosikymmenten ja romanssien, kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Hän oli lähellä murtua traagisten vaiheiden alla useamman kerran: silloin kun ensimmäinen mies, runoilija Nikolai Gumiljov teloitettiin ”vaarallisena” vastavallankumouksellisena vuonna 1921, silloin kun poika Lev Gumiljov ja aviomies Nikolai Punin vangittiin useampaan kertaan 1930-luvulta 1950-luvulle. Edes Josif Stalinin kuolema vuonna  1953 ei aivan heti tuonut vapautta Lev Gumiljoville, jonka välit äitiin olivat katkerat ja vainoharhaiset aina 1960-luvun puoliväliin. Sellaistakin stalinismi ja Suuri Terrori saivat läheisissä ihmissuhteissa pahimmillaan aikaan.

Mielenkiintoista on, että Ahmatova ei ilmeisesti aikonut koskaan emigroitua Venäjältä länteen, ei edes terrorismin pahimpina aikoina, vaikka ystävät ja kollegat kaikkosivat. Hän sai lopulta kokea myös maineenpalautuksen ”Suojasään” vuosina: kunniatohtorin arvonimen ja arvostavien ”pyhiinvaeltajien” hautapaikan Komarovossa, Terijoen Kellomäellä. Siellä vaatimaton datsha oli mieluisa kollegojen kokoontumispaikka 1960-luvulla, kodittoman venäläisrunoilijan uran päätepiste. Vuoden 1966 hautajaisissa oli mukana muun muassa tuleva Nobel-runoilija, Joseph Brodsky…

Runot elävät, ajattomina ja varoittavina

Anna Ahmatovan elämä on tyyliltään sirpalemainen eikä ihan helppolukuinen teos. Silti tyyli on puolustettavissa. Elämäkerta etenee kronologisesti hyvin ja pienet henkilögalleriat Ahmatovan lähi- ja kollegapiiristä ovat paikallaan. Mielenkiintoista on lukea esimerkiksi tämän suhteista Maksim Gorkiin, Sergei Jeseniniin, Vladimir Majakovskiin tai portinvartija-byrokraatteihin ja vallanpitäjiin.

”Paperinpala, kädet ja tuhkakuppi” on Anneli Heliön suurteoksen erään pienluvun otsikko. Siinä – ja 1930-luvun kulttuuripolitiikkaa kuvaavissa luvuissa H– eliö onnistuu mainiosti tuomaan esiin kauhun, vainoharhaisuuden ja pelon ilmapiirin, jota stalinismi pahimmillaan synnytti. Runoja ei enää uskallettu lukea ääneen saati kirjoittaa paperille – tai käsikirjoituksia säilyttää; ne piti polttaa mutta samalla huolehtia siitä, että rivit jäisivät muistiin ja mieleen. Anna Ahmatovan uskottua, Lydia Tshukovskajaa Heliö lainaa paljon, erityisesti 1930-luvun julmina vuosina, jolloin sellaiset Ahmatovan suurteokset kuin Requiem tai Runoelma ilman sankaria siirtyivät ja jäivät elämään jälkipolville ulkoa opeteltuina versioina. Herää pelottava ajatus – eletäänkö nyt, vuonna 2023, paradoksaalisesti samanlaisia kauhun ja kulttuurivihamielisyyden vuosia Venäjällä?

Kun Anna Ahmatova joutui jonottamaan pietarilaisen tutkintovankilan Krestyn muurien takana viedäkseen pakettia Ljova-pojalleen 1930-luvulla, ei ollut enää aikaa eikä energiaa runoille: hulluus ja mielenterveyden menetys oli lähellä. Voi vaivoin kuvitella missä paineessa ja millaisissa oloissa maailman ja tavallisten venäläisten sittemmin arvostamaa ja rakastamaa runoutta synnytettiin ja säilytettiin. Voi myös kysyä, paljonko runoutta jäi lopultakin julkaisematta, läheisten ja tuntemattomienkin muistin kätköihin.

Anneli Heliön käyttämä Ahmatova-lähdeluettelo on kunniotusta herättävä, kuten lukuisat otteet runojen suomennoksina. Sekä venäjänkieliset lähteet että englanninkieliset tutkimukset ja elämäkerrat sekä viitteet ja aivan mainio valokuvaliite kattavat peräti 100 sivua upeasta teoksesta. Jo kansikuva, surumielinen tummakutrinen Anna Ahmatova Moisei Nappelbaumin kuvaamana 1920-luvulta, on taiten valittu.

Suurteoksen ulkomuoto, kuvankäsittely ja graafinen suunnittelukin on vahva osoitus Anneli Heliön visuaalisesta silmästä. Anna Ahmatovan elämää lukiessa mieleen nousee oma, viiden vuoden takainen vierailu Pietarin Liteinyi Prospektin Fontankan talossa, jossa sijaitsee Anna Ahmatovan kotimuseo. Paikka, jossa venäläisen runouden Kuningatar-Sapfo eli hetken ehkä onnellistakin aikaa eriskummallisen ”perheensä”, rakastajiensa ja ystäviensä ympäröimänä.

Pentti Stranius
FL Venäjä-tutkija, Suomen Kirjailijaliiton jäsen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua