Äitiä on aina ikävä, vaikka roolit vaihtuvat – arviossa Anna Järvisen Arvaamaton

Kuvat: Mattias Edwall / Teos

Äidin sairastuminen muistisairauteen on saanut ruotsinsuomalaisen laulajan ja lauluntekijän Anna Järvisen pohtimaan suhdetta äitiin kirjassaan Arvaamaton (Teos, 2025).

Äidin muuttuminen itsenäisestä naisesta huolehdittavaksi on nostanut mieleen takaumia lapsuudesta ja nuoruudesta, kun asiat olivat toisin. Äiti oli se, joka huolehti, mutta ei lapsen mielestä kuitenkaan ollut riittävän läsnä. Nyt äiti on se, joka kaipaa huolenpitoa.

Järvisen autofiktiivinen kirja alkaa tilanteesta, jossa äidin muistisairaus alkaa näkyä:

”Se hetki. Kun kuvittelemme että tilanne on hallinnassa. Että mehän tässä päätämme. Että elämä sujuu toiveittemme mukaan. Juuri se.”

Pian äiti löytyy keskellä yötä harhailemasta kaupungilla. Kengätkin puuttuvat jalasta.

Kirjan alussa muistelmat lapsuudesta ja nykypäivän mietteet tuntuvat hetkittäin liian poukkoilevilta, mutta pidemmälle lukiessa kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen. Vähä vähältä lukija pääsee syvemmälle äidin ja tyttären suhteeseen, siihen, miten tähän tilanteeseen on tultu.

Tulee tunne, että on samalla kulkenut samoja ajatuskulkuja kuin kirjailija äiti-suhdetta pohtiessaan. Äidin ja lapsen suhde on pisin ihmissuhde niin kauan kuin äiti on elossa. Olipa suhde lapsen kasvaessa ja aikuistuessa millainen tahansa, side on olemassa.

Järvinen kuvaa lapsuusmuistoissaan koskettavasti, kuinka kaipasi äidin läsnäoloa silloinkin, kun tämä oli lähellä. Hän pohtii, ettei oikeastaan lapsena saanut minkäänlaista kontaktia äitiin. Tuskaisimpia olivat hetket kesäleireillä, kun äitiä oli ikävä, mutta sitä ei olisi saanut näyttää toisten pilkan pelossa.

Äidin ainaisen ikävän kirjailija ymmärtää, kun nyt viisikymppisenä iskiaskipu ja huolet painavat:

”Ja minun on aina ollut äitiä ikävä. Kun hän on nyt muistisairaiden hoivakodissa, kun nyt alkaa olla liian myöhäistä, tajuan ettei tuo ikävä ole uutta, mutta kivun ja katastrofien pelkoni taitaa pommittaa minua entistäkin enemmän, koska hän ei enää ikinä voi tulla. Pitämään minusta huolta. Sitä ennen oli periaatteessa edes teoreettinen mahdollisuus.”

* *

Esikoiskirjassaan Uni viime yönä (Teos, 2021; lue Sirpa Pääkkösen arvio) Järvinen käsitteli myös suhdetta isäänsä ja isäpuoleensa, mutta tässä toisessa kirjassa isä ja isäpuoli esiintyvät vain hetkittäin. Tärkein ihminen on ollut äiti, kaunis ja tyttärensä ihailema. Kauniiksi Järvinen kutsuu myös hoivakodissa ikääntyvää Ulla-äitiä, joka on hoivakodissakin muiden asukkaiden suosikki.

Huolen ja hoivaamisen ja oman elämän sovittaminen yhteen on ongelma, jonka monet Järvisen tavoin jakavat, mutta jaksavat:

”Huono omatunto. Koska tiedän että minun kuuluu pitää huolta äidistäni. Niin on oikeastaan ollut aina. Enkä minä aina jaksa. Mutta minulla on aina huono omatunto ja minä jaksan paljon.”

* *

Anna Järvisen kuvaus suhteesta muistisairaaseen äitiin on osin kuin lyriikkaa, ja itse asiassa hän on sisällyttänyt kirjaan kaksi varhaista laulutekstiäänkin Amerikan aarteita ja Puiden takana.

Epilogiin Järvinen on kirjoittanut tekstin, johon tiivistyy jotakin hyvin olennaista äiti-lapsi-suhteesta:

”Monta vuotta olen ollut oma äitini
pitäisikö siitä saada mitali
eihän ihmistä ole tarkoitettu olemaan äiti itselleen
vaan hän tarvitsee lempeän sylin, jonkun vanhemman naisen,
joka tahtoo hänelle hyvää, joka on aina hänen puolellaan, joka
pitää hänestä huolen.
Niin että voi rentoutua.
Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.”

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua