Abrahamin korpus päättää Jari Olavi Hiltusen kirjallisuusaiheisen esseekokoelmatrilogian

30.08.2022

Kuva: Mikko Lamberg

KIRJAT | Kriitikko Jari Olavi Hiltusen esseekokoelma on kunnianhimoinen mutta liiankin massiivinen yritys esitellä suurien uskontojen vaikutusta länsimaiseen kirjallisuuskaanoniin.

”Teos jähmettyy liian usein kirjoittajaelämäkerroiksi eikä Hiltusen tyyli jaksa kantaa loppuun asti melkein 600 sivun mittaista järkälettä.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Jari Olavi Hiltunen: Abrahamin korpus

  • Warelia, 2022.
  • 593 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Abrahamin korpus (Warelia, 2022) päättää Jari Olavi Hiltusen ”suurhenkilötrilogian”, jossa kartoitetaan esseesarjana erilaisia länsimaisen kulttuurin pinnan alla liikkuvia suuntauksia. Romuluksen sielu (Warelia, 2020) käsitteli kirjallisuuden yleisiä opetuksia, Theseuksen henki (Warelia, 2021) tutustutti kreikkalaisesta perinteestä ammentaviin kirjailijoihin. Abrahamin korpuksen idea on esitellä kronologisesti länsimaiselle kaanonille tärkeitä kirjailijoita, joiden teoksiin suuret maailmanuskonnot ovat vaikuttaneet.

Klassikkokritiikkejä muun muassa Kiiltomatoon kirjoittaneen Hiltusen sarja on noin 1 500 -sivuinen mastodontti, jossa hahmotetaan länsimaisen sivistyksen kulmakiviä ”galaktiseksi runousopiksi” kutsuttuna verkkona, jossa jokainen kirjailija ja tekijä viittaa jollain tavoin toisiinsa. Laajat alaviitteet laajentavat tähtikartastoa esitellen lukuisia historian suurhenkilöitä lyhyissä elämäkerroissa.

Työ on kunnianhimoinen ja selkokielinen katsaus länsimaisen kirjallisuuden kulmakiviin antiikista eteenpäin. Se yrittää tehdä jotain nykyhetkessä harvinaista eli haluaa sivistää lukijaansa kirjallisuuden ja siten yleensä länsimaisen kulttuurin historiasta.

Tässä osassa Hiltunen käsittelee kirjailijoita Avicennasta (980–1037) tällä hetkellä valitettavan ajankohtaiseen Salman Rushdieen (s. 1947). Aikajänne on siis sydänkeskiajalta postmodernismiin, kierros noin tuhannen vuoden mittainen alkaen islamista ja päättyen islamiin.

Keskeisroolissa on kirjailijoiden suhde uskontoon, pyrkimys kritisoida instituutioiden tekopyhyyttä käyden samalla henkilökohtaista kamppailua uskon kanssa. Mihail Bulgakovin (1891–1940) haaste oli Stalinin ja Neuvostoliiton ikeen alla toimiminen, Søren Kierkegaard (1813–1855) ja Baruch Spinoza (1632–1677) pyrkivät suuruuteen filosofeina täysin omilla ehdoillaan, Mika Waltari (1908–1979) kävi omaa vuoropuheluaan uskon ja maailmallisuuden ristipaineessa. Kahdeksan pitkää esseetä koostuvat pääosin kirjailijaelämäkerroista, joiden sivussa käsitellään olennaisin tieto tekijöiden tunnetuimmista teoksista.

Paikoin Hiltunen innostuu kertomaan paljon myös kirjailijoiden ympäriltä. Esimerkiksi Miguel de Cervantesin (1547–1616) tapauksessa selvennettään kirjailijan ajan Espanjan historiaa, mikä tarpeellista onkin hänen teostensa saamaa asemaa ymmärtääkseen. Sama pätee Danteen (1265–1321) ja hänen aikansa italialaisiin kaupunkivaltioihin. Lähestyttävyyttä Hiltunen pyrkii korostamaan kansantajuisilla huudahduksilla, kevyen ironisilla retorisilla kysymyksillä ja muilla tehokeinoilla, joissa kirjailija pyrkii asettumaan lukijan asemaan myötähämmästelijäksi: voitko uskoa!

Teoksen varsinaisen osuuden päättävä Rushdieta käsittelevä essee on niin pitkä, että se voisi olla oma lyhyt julkaisunsa. Siinä keskiössä on tietysti Saatanallisia säkeitä (1988) seurannut kriisi ja Iranin uskonnollisen diktaattorin Ayatollah Khomeinin (1902–1989) Rushdien ylle langettama kuolemantuomio.

Näin suuren työn tapauksessa lähdeluettelo paljastaa sen, mitä kirja on tosiasiassa syönyt. Tai niin ainakin luulisi. Teksteissä on lukuisia alaviitteitä, jotka viittaavat lähteisiin, joita lähdeluetteloon ei ole merkitty. Esimerkiksi Jelena Bulgakovan (1893–1970) päiväkirjaan viitataan lukuisia kertoja Mihail Bulgakovia käsittelevässä esseessä, mutta missään lähteessä tai alaviitteessä ei selvennetä, onko päiväkirjasta olemassa maallikon selattavissa oleva painos tai nettijulkaisu ja ymmärtääkö Hiltunen venäjää vai onko hän lukenut jonkin käännöksen.

Lähdeluettelo antaa kuvan, että Hiltusen aineisto on ollut pääasiassa suomenkielistä, luottaa enemmän referenssikirjoihin kuin käsiteltyjen kirjailijoiden omiin teoksiin ja on joidenkin kirjoittajien kohdalla erikoisen suppeaa. Vaikkapa Avicennaa käsittelevän luvun taustalla vaikuttaa olevan enemmän Jaakko Hämeen-Anttilan kirjoittama elämäkerta kuin yksikään Avicennan omia tekstejä sisältävä englanninkielinen julkaisu. Spinozan teoksista lähteissä on mukana yksi. Toisaalta Kierkegaard ja Waltari ovat hyvin myös alkuperäisteosten osalta lähteistettyjä. Itselleni ei aivan selvinnyt, millä logiikalla lähdemerkinnät on tehty.

Hiltunen on tukeutunut perinteiseen kirjallisuuskaanoniin. Kovin yllättäviä nimiä ei trilogiassa ole. Suomalaisuus tuo kolmanteen osaan mukaan Waltarin, jonka asema kaikkien muiden suurmiesten rinnalla tuntuu aavistuksen paisutellulta. Samoin voidaan sanoa Salman Rushdiesta, joka ei huolimatta menestysteoksistaan ja aiheuttamastaan sananvapauteen liittyvästä kuhinasta kuulu sellaisten nimien rinnalle kuin Cervantes tai Avicenna. Nämä kirjailijat onkin otettu mukaan galaktikseen runousoppiin juuri uskontoa sivuavien aiheidensa vuoksi.

Pääasiassa teksti tuntuu olevan tiukasti faktaan sidottua, joskin Rushdieta käsittelevä teksti lähtee liikkeelle siitä oletuksesta, että Muhammad on ainoa historiallisesti ”todistettu” suuren abrahamilaisen uskonnon henkilö, jonka olemassaolosta on olemassa varmahkoja kirjoitettuja todisteita. Väitteen sisällyttäminen on perusteltua siksi, että se on ollut Rushdien lähtökohta Saatanallisia säkeitä kirjoittaessa. Samalla sen totuudenmukaisuus on kyseenalainen, sillä Muhammadin historiallista olemassaoloa ei ole pystytty todistamaan.

Edellinen on suurin huomaamani asiavirhe tai jokin sen tapainen sen lisäksi, että tekijä väittää Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -teoksen (WSOY, 1935) olevan ainoa laatuaan Suomessa. On vaikea sanoa, mitä tällä tarkalleen tarkoitetaan, mutta väite ei pidä paikkaansa, jos sillä tarkoitetaan kirjailijan tekemää teosta, joka opastaa kirjoittamisessa julkaisuun asti, sillä tällaisia teoksia on julkaistu suomeksi useita. Viimeksi sellainen on arvioitu Kulttuuritoimituksessa maaliskuussa. Pikkuvirheisiin voidaan laskea myös väite, että Alfred Hitchcockin (1899–1980) Linnut (1963) olisi mustavalkoinen elokuva.

* *

Teoksen selkein puutos on havaittavissa jo nimiä selaamalla. Abrahamilaiset uskonnot ovat patriarkaalisia, eikä kirjoittavilla naisilla ole historian mittaan ilmeisesti ollut samanlaista pakkomiellettä heidän alistamiseensa pyrkineiden uskontojen hienouksiin kuin miehillä.

Vaikka katseen suuntautuminen ennen kaikkea Eurooppaan on vielä perusteltua, on Hiltusen kaanon normaaliakin miehisempi. Tässä kolmannessa osassa ei ole toisen osan tapaan mukana ainuttakaan naispuolista kirjailijaa. Kaiken kaikkiaan trilogiassa keskiöön nostetuista kirjailijoista vain yksi on nainen: J. K. Rowling (s. 1965). Ei siis de Beauvoiria, George Eliotia, Austinia, Shelleytä, Brontëja, Weilia, Södergrania, Woolfia, Arendtia, Durasia, Atwoodia, Niniä, ei ketään kirjoittaneista naispuolisista mystikoista. Ainoa poikkeus tässä osassa on Anna Ahmatova (1889–1966), jonka elämää sivutaan Mihail Bulgakovia käsittelevän luvun yhteydessä.

Pidän tällaista ulos sulkemista lukukokemusta häiritsevänä heikkoutena. Naisten sivuuttaminen tekstien aiheina ei vain osoita kaanonin olevan kaikkea muuta kuin ehjä. Se kertoo myös arvosta, jonka miehet ovat historian mittaan antaneet naisten kirjoittamalle kirjallisuudelle ja naisten kyvylle ilmentää sisäistä elämää. Eli mitätöinnistä.

Samalla lukija ei voi kuin hämmästellä Hiltusen esittelemien suurien miesten suoranaista lapsellisuutta. Naisten tehtävä on ollut ennen kaikkea huolehtia miehistä, jotka kamppailevat suurien luomisen tuskien kanssa, ja kestää näiden oikut kärsivällisesti. Waltari ryyppäsi, koska saattoi luottaa Marjatta-vaimon (1909–1978) hoitavan käytännön asiat, Dantella oli pakkomielle Beatriceen (1265–1290), jota oli hädin tuskin edes tavannut, Kierkegaard oli ihan vain itsekeskeinen kusipää. Galaktinen runousoppi luo ehkä tahattomastikin kuvan siitä, kuinka uskontoon erityisen tarmokkaalla kamppailuhalulla suhtautuneet miehet ovat olleet yksityiselämissään rikki.

* *

Kursailemattoman vanhanaikaisen klassikkouden nostaminen esiin on edelleen arvokasta, vaikka jää tuulimyllyjä vastaan taistelemiseksi. Esimerkiksi kreikkalaisten tragedioiden ja roomalaisen runouden tunteminen, puhumattakaan vanhoista uskonnollisista teksteistä ja eepoksista, ei ole keneltäkään pois vaan kasvattaa henkistä pääomaa ja auttaa hiomaan lukijan mielikuvaa itsestään yksilönä historian virrassa. Niiden lukemisen ja kriittisen tarkastelun pitäisi kuulua kenen tahansa kirjallisuudesta, humanismista ja historiasta kiinnostuneen sivistykseen.

Hiltunen itse toteaa jälkikirjoituksessaan asian, jota on paha kiistää. Painettu sana voi olla sähköisenä aikana silti kestävämpi kuin modernimmat tiedon tallentamisen välineet. Kun joku ”vetää töpselin seinästä”, informaatio katoaa iäksi. Paperikirja on tullut tiensä päähän, sanotaan, mutta kenties se kuitenkin kantaa ihmisen ikuisuutta paremmin kuin netti.

”Se, mikä oli särkynyt, ei ollut enää ehjää. Rikkinäinen olisi rehellisyyden nimissä pitänyt esittää rikkinäisenä, muotoa vailla.

Ajan riento 2020-luvulla oli kuitenkin toinen kuin keskiajalla. Netin ja sähköisen viestinnän myötä ihmisen ulottuvilla oli massiivinen määrä informaatiota ja sirpaletietoa, mutta koottua tietoa paljon vähemmän.

Jälkimodernit ihmiset vaativat kokonaisuuksia. Niitä oli synnytettävä vaikka väkisin. Siitä tuli nykyajan myytti.”

Ymmärrettävää. Mutta silti kysymys kalvaa ja sitä on hyvä ajatella, vaikka sen kanssa ei olisi samaa mieltä: Mihin jälleen yhtä jo Harold Bloomin (1930–2019) The Western Canonissa (1994) suuntaviivat saanutta kokoomateosta tarvitaan, erityisesti kun Hiltunen pääosin pidättäytyy kertomasta mielipiteitään? Vaikka esseiden on hyvä pohjautua todellisuuteen, niiden tarjoama luova ajatuksenruoka, se mitä kirjailija sanoo, on niiden mehukkainta ydintä, oivallusten sytyttäjä.

Kysymys tarpeesta ei ole retorinen vaan konkreettinen. Esimerkiksi Petri Liukkosen ja Ari Pesosen Authors’ Calendar on jo vuodesta 1997 asti sisältänyt suuren määrän hyvin koostettuja kirjoittajaelämäkertoja. Kyllä, se on netissä, ei, sekään ei ole ikuinen, mutta se on silti halukkaalle ponnahduslauta ikuisuuteen, väylä löytää kirjoja ja kirjoittajia. Spinozaa lukuun ottamatta sieltä löytyy jokainen tässä teoksessa käsitelty henkilö. Tämän lisäksi ”kirjoittajakalenteri” pitää sisällään amatöörin tarpeisiin kattavat lähdeluettelot.

Tämän selittämällä tahdon sanoa, että vaikka teoksen pyrkimys on kiinnostava, se jää matkallaan puolitiehen. Se luiskahtaa uskonnollisuuden tutkailusta liian usein kirjoittajaelämäkerroiksi eikä Hiltusen tyyli jaksa kantaa loppuun asti melkein 600 sivun mittaista järkälettä. Hän ei kirjoita tylsästi, mutta kipinä puuttuu. Villeimmät irrottelut tapahtuvat alussa ja ennen kaikkea loppusanoissa, jossa kirjailija kuvittelee kohtaamisen teoksissaan käsittelemiensä henkilöiden kanssa. Väliin mahtuu paljon hiukan kiinnostavaa, jonkin verran hiukan jähmeää ja vähän mitään mieleenpainuvaa. Häiritsevänä voi pitää tapaa kirjoittaa kirjojen tapahtumista imperfektissä preesenssin sijasta, koska se sotii sitä periaatetta vastaan, että tekstit ovat jatkuvasti olemassa olevia toimijoita, joiden kanssa lukija kommunikoi aktiivisesti, eivät reliikkejä.

Kokoelman toimittaneella olisi saanut olla suurempi rooli tekstien tiivistämisessä. Erityisesti alaviitteiden määrä ja laajuus eivät tunnu perustelluilta. Tarvitseeko jokaisesta mainitusta merkkihenkilöstä kertoa perustiedot? Ehkä se estää puhelimen selailua välissä. Esimerkiksi sivulla 229 olevat Aristofaneen ja Ksenofon Ateenalaisen elämäkerrat vievät yli kaksi kolmasosaa koko sivun tilasta.

Paikoin alaviitteissä on turhaakin tietoa, kuten sivuilla 121–122, joiden alaviitteessä kerrotaan osin sama asia kuin samassa kohtaa leipätekstiä. Miksi asiaa ei voitu kirjoittaa tekstiin suoraan tiiviimmässä muodossa? Miksi juuri Anna Ahmatovasta on olennaisempaa kertoa pidemmin leipätekstissä eikä alaviitteenä? Tosin silti hänestäkin on oma, melkein sivun mittainen alaviitteensä! Alaviitteitä on yhteensä 920, ja vaikka osa niistä on lähdemerkintöjä ja lukemisen loppupuolella pidempiäkin viitteitä tottuu silmäilemään enää kursorisesti, niiden määrä on uuvuttava ja tekstin rytmiä katkova.

* *

Kokoavaksi kysymykseksi nousee, mikä on teoksen kohderyhmä? Olisi tietysti surkuhupaisaa arvostaa tai toisaalta moittia yritystä sivistää riippuen siitä, kuka on tekstin oletettu vastaanottaja. Mutta kun yritän kuvitella mahdollista lukijaa, ajattelen vanhempaa ihmistä, jolla ei riitä kärsivällisyys ja aika lukea teoksessa käsiteltyjen kirjailijoiden teoksia, mutta joka ei kuitenkaan halua lukea Wikipediaa vaan Oikeaa Kirjaa™. On helpompaa lukea Dantesta kuin todella tavata Eino Leinon (1878–1926) käännöstä Jumalaisesta näytelmästä (1320). Toisaalta samalla vaivalla kuin Abrahamin korpuksen voi lukea lyhyen Rushdien romaanin, jonkun Kierkegaardin lyhyemmistä teoksista ja Bulgakovin novelleja. Jos esseissä esitettäisiin omaperäisempiä näkemyksiä aiheistaan, näin ei tarvitsisi ajatella.

Samalla teosta ei voi liikaa moittia siitä, että sen estetiikka on ”vanhanaikaista”. Tällainen vastarannankiiskeily on ihailtavaakin, ja tekstin oikeus olla olemassa piilee jo siinä itsessään. Hiltusen ei tietenkään tarvitse perustella lukijalleen yhtään mitään. Sama pätee Wareliaan, joka ottaa erinomaisia ja arvostettavia riskejä kustannustoiminnassaan. Kokonaisuus vain sattuu edellä mainituista syistä johtuen jäämään turhan latteaksi.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua