Aavetaloja ja ihmiskohtaloita -sarjan kolmas osa kuljeskelee Napapiiriltä Suomenlahdelle ja kirjaa löydöksensä ylös välillä liiankin hartaasti

10.03.2021

KIRJAT | Mauri Karvosen aavetutkimusten kolmas osa pureutuu 14 kotimaisen kohteen hirvittävään ja vähemmän hirvittävään historiaan. Totuudet ja tarut ympäri Suomen on dokumentoitu pettämättömän tarkasti.

”Vaikka faktoille uskollinen tyyli muuttaakin tekstin välillä jaaritteluksi, välillä se kääntyy myös voitoksi.”

ARVOSTELU

3 out of 5 stars

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita. Hyytävää historiaa napapiiriltä Suomenlahdelle

  • SKS kirjat, 2021.
  • 304 sivua.

Historian ja rajatiedon tutkija Mauri Karvosen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita -kirjasarja tutkii merkittävien suomalaisten paikkojen historiaa ja niissä asuneita ihmisiä sekä pyrkii valottamaan, miksi kustakin kohteesta kerrotaan juuri sellaisia kummitustarinoita kuin kerrotaan. Sarjan kolmas osa Hyytävää historiaa napapiiriltä Suomenlahdelle (SKS, 2021) käsittelee 14 eri ikäistä kohdetta, muun muassa Suomenlinnan ja Imatran valtionhotellin. Kohdevalinnat eivät ole kovin yllättäviä tai vieraita edes muutaman kesäreissun kotimaassa tehneelle, mutta miksi mennäkään Suomenlahtea edemmäs kalaan, kun uuden oppimisessa tutuista paikoista on oma nimenomainen viehätyksensä.

Esipuheessaan Karvonen lupaa teoksensa olevan paljon muutakin kuin kummituskirja, ja lupaus pitää. Tarinat ovat ensimmäisenä historiaa ja vasta viimeisenä hyytäviä: kukin luku alkaa leppoisan sävyisellä mutta tunnontarkalla kohteen menneisyyden selostamisella, kertoo mielenkiintoisimmista paikalla eläneistä ihmisistä ja vasta niiden jälkeen paljastaa, millaisia kummitushavaintoja ja -tarinoita näihin liittyy. Kirja on kuvitettu pääosin kirjailijan itsensä ottamilla valokuvilla, jotka eivät välttämättä aina tavoita teknistä huippulaatua, mutta tekevät ehdottomasti tehtävänsä ja vievät lukijan paikan päälle.

Faktojen kirjaamisessa ei kielellä ole turhia koreiltu. Teksti on usein tietokirjallekin hyvin luettelomaista, ja välillä tankkaavaksi lipsahtava kerronta on puuduttavaa. Luettavuus kärsii toisinaan tiiviiden kolmannen persoonan lauseiden kasautumisesta. Leo Mechelinistä kerrotaan näin: ”Valtionhallinnossa hän oli mukana monenlaisissa uudistuksissa ja viroissa kaupan, talouden ja lakiasioiden saralla. Hän oli myös innokkaana irrottamassa markkaa ruplasta. Hän oli ehdoton laillisuusmies ja itsenäisyysmielinen”.

Synkkää ja myrskyistä yötä lupailevien kansien sisällä väijyvät 304 sivua muistuttavat asiapitoisine väliotsikoineen hieman kiusallisessa määrin lukion historiankirjoja, ja lukijalla onkin oltava vähintään tyydyttävät pohjatiedot Suomen historiasta ja merkkihenkilöistä, jotta tekstissä jaksaa pysyä mukana. Kirja palveleekin ehkä paremmin hakuteoksen omaisena tiedonlähteenä historiasta kiinnostuneille kuin kannesta kanteen ahnehdittavana vapaa-ajan lukemistona.

Vaikka historiakatsausten perusteellisuus on suorastaan ihailtavaa, olisi niiden tiivistäminen voinut tehdä kirjasta mukaansatempaavamman ja enemmän alaotsikkonsa mukaisen. Kun kertomukset sisältävät luettelointeja rakennusten remonteista ja tilojen kotieläimistä, ”hyytävä historia” ei enää oikeastaan ole niiden yhteinen nimittäjä eikä teoksen läpi kantava näkökulma.

Vaikka faktoille uskollinen tyyli muuttaakin tekstin välillä jaaritteluksi, välillä se kääntyy myös voitoksi. Totuus voi olla tarua hirveämpää, ja kirjan kertomat todelliset ihmiskohtalot karmaisevat usein enemmän kuin kaikki seinien läpi kulkevat harmaat hahmot yhteensä. Vaikkei haamuja joka rivillä näykään, Suomen pahin murhamies tai hämärästi kuollut nuori näyttelijätär jäävät helposti mieleen kummittelemaan.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This