Yorgos Lanthimos kuvaa nykymaailman hulluutta osuvasti mutta rankasti – arviossa ensi-iltaelokuva Bugonia

Jesse Plemons. Kuva: Focus Features

Menin katsomaan Bugoniaa tietämättä siitä etukäteen juurikaan mitään. Halusin tulla yllätetyksi. Kahdesti Oscarin voittanut Emma Stone pääosassa herättää aina kiinnostusta, varsinkin Yorgos Lanthimosin ohjatessa. Heidän edellinen yhteinen elokuvansa Poor Things kuljetti taitavasti arvaamattomilla reiteillä, jotka välillä lumosivat fantasiamaisilla visioillaan ja välillä ällistyttivät rujojen ihmisolentojen maailmallaan. Marc Ruffalo toi elokuvaan taitavasti draamaa ja teki huumoria henkivän roolityön.

Ohjaaja Yorgos Lanthimos on avannut omia persoonallisia teitään elokuvataivaalla, mutta myös alitajunnan hämäryydessä ja julmuudessa. Myös Bugoniassa näytetään inhorealistisesti satuttamisen ja tappamisen raakoja muotoja. Elokuva jättää verisiä kuvia mielen valkokankaalle.

Bugoniassa edes sen koruton huumori ei mielestäni onnistu tasaamaan tilejä naturalistisen väkivallan kuvauksien kanssa. Tulevaisuutta heijastelevan draaman verinen väkivalta vieraannuttaa. Etenkin kun alun kuvaus yhteistyöstä mehiläisyhdyskuntien kanssa herättää odotuksia jostakin toiveikkaammasta.

* *

Nykykatsojaa on kuitenkin jo kauan totutettu katsomaan verta, revittyjä jäseniä, räjähtäviä ihmiskehoja ja kaikkea sitä, millä tavoin ihmisen saa hengiltä, palasiksi ja riekaleiksi. En aio edes opetella pitämään raakuuden kuvauksesta, vaikka se osattaisiin tehdä kuinka todentuntuisesti tahansa. Elokuvaanhan on kaiketi tarkoitus eläytyä, pitäisikö siis myös ihmisten tappamiseen tottua?

Elokuvan päähenkilöt, kemikaalitehtaan johtaja Michelle Fuller (Emma Stone) ottaa vangiksi joutuessaan kaikki mahdolliset keinot käyttöön pelastautuakseen. Teddy (Jesse Plemons) ja hänen serkkunsa Don (Aidan Delbis) kidnappaavat Michellen. Teddyn johdolla serkukset alkavat käyttää väkivaltaa Michelleen, jonka Teddy väittää olevan kotoisin Andromedalta ja tulleen tuhoamaan maapallon.

Teddyn ja tilanteen mielipuolisuus ja väkivaltaisuus äityvät suuntaan, josta on vaikea uskoa kenenkään palaavan. Onko kyseessä ehkäpä kuva nykymaailmasta, jossa toivon ja toivottomuuden raja käy yhä ohuemmaksi, jonka jälkeen ihminen lopulta pyyhkiytyy pois?

Aidan Delbis, Jesse Plemons ja Emma Stone. Kuva: Atsushi Nishijima / Focus Features

* *

Elokuvan tietynlainen nerokkuus nykymaailman mielettömiä puolia heijastelevan hulluuden kuvaajana on osuvaa mutta rankkaa katsottavaa. Michelle joutuu sietämättömään pulaan samalla, kun Teddyä totteleva Don ei uskalla auttaa Michelleä. Teddyn sairaalassa toivoa vailla viruva äiti on tragedian alkusysäys, jonka oman kuvitteellisen maailmansa luonut Teddy haluaisi pelastaa. Michelle pystyy lopulta toimimaan yllättävästi, mutta mihin se johtaakaan? Onko kaiken takana jotakin suurempaa, lopullisempaa?

Totta vie, elokuvan tekijöitä ei voi syyttää ainakaan siitä, että sen loputtua pääsisi sanomaan: ”Arvasinhan minä!” Fantasiaa se on raakakin fantasia, kuvatessaan meitä ihmisiä.

Saana Saarinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua