Viimeinen näytös on niin kaunis ja elämänmyönteinen, että se vastaa parinkin Intian-matkan laatuhetkiä

Samay (Bhavin Rabari) löytää valon elämäänsä. Kuva: Future Film

Sillä rakkautta on, valoa on, kauneutta on. Ja värejä.

Ken on käynyt Intiassa, tietää, että maa jättää muiston värisoluihin. Värit loistavat kaikkialla, vaatteissa, kasveissa, rakennuksissa ja mainoksissa.

Ei ole mitään syytä välttää värejä – no ehkä kuoleman hetki, jolloin pukeudutaan valkoiseen.

Pan Nalinin Viimeinen näytös on ylistys maailman johtavalle elokuvamaalle Intialle ja sen syrjäkylille, joissa elokuva eli – kuten muuallakin maailmassa – avokelojen ja valurautaprojektorien viimeisiä päiviä vuonna 2010.

Kun digitaaliset projektorit ja elokuvatallennus aloittivat voittokulkunsa, miljoonat koneenkäyttäjät joutuivat jättämään työnsä tai opettelemaan ohjeet englanniksi.

Kuten elokuvan opettaja sanoo: kannattaa lähteä kotikylästä ja oppia englantia.

* *

Samay on kymmenvuotias pojanvintiö, jonka isä myy teetä kojustaan Chalalan asemalla länsirannikolla.

Samay (Aika) on saanut nimensä siitä, että hänen vanhemmillaan ei ollut muuta kuin aikaa poikaa tehdessään.

Samaylla puolestaan on rajaton mielikuvitus, mitä tulee valon taittumiseen lasista, pinnoista ja materiaaleista.

Isä vie Samayn elokuviin, kerran elämässä pitää yksi elokuva sentään nähdä, eikä tajua, että kokemuksella on arvaamattomat seuraukset.

Pojan elokuvainnostus riistäytyy käsistä. Koulun jälkeen poika pinkoo koulukylän elokuvateatteriin ja lahjoo koneenkäyttäjän äitinsä valmistamilla lounasherkuilla näyttämään konehuoneesta ohjelmistoa.

Näin ovat muutamat muutkin elokuvantekijät saaneet ensikosketuksen elokuvataiteeseen, konehuoneesta.

* *

Viimeinen näytös on sukua Giuseppe Tornatoren Cinema Paradisolle (1988), jossa pieni poika saa elokuvatartunnan vastaavalla tavalla.

Kun Cinema Paradiso etenee pojan matkassa tämän aikuisuuteen, suureksi elokuvaohjaajaksi, Viimeinen näytös kertoo pojan vuodesta, joka huipentuu kotikylästä lähtöön.

Isä, tylsä ja työnsä menettävä isä takaa pojalle vaivoin säästetyillä rupioillaan matkan tarinankertojaksi lähikaupungin kouluun.

Nalinin elokuva on niin kaunis ja elämänmyönteinen, että se vastaa parinkin Intian-matkan laatuhetkiä.

Poika kasvaa innossaan ja innostaa muutkin kylän pojat elokuvatekniikkaan. He kehittävät neulanreikäprojektorin, camera obscuran, valoheijastuksia ohjailemalla ja lopulta myös tuunaavat oman projektorin poljettavasta ompelukoneesta ja elokuvakelan rungosta. Sähkölamppu varastetaan aseman varastosta.

Viimeinen näytös -elokuvassa väreillä, ruokalajeilla, kasvillisuudella ja lasten kasvoilla on suuri merkitys. Kuva: Future Film

Lasten ilo ja yhteenpuhaltaminen on elokuvan rakastettavinta antia. Samayn (Bhavin Rabari) hurmaava johtajuus vie hänet myös putkaan kelojen varastamisesta.

Siellä syntyy myös ratkaiseva oivallus elokuvan foley-äänimaailmasta. Vatsoja läpsyttämällä ja kansilla rummuttamalla, hihkumalla, pulloon puhaltamalla ja hoilaamalla saadaan jännärin livetausta.

Teatterintekijälle Viimeinen näytös on täyttä kultaa. Se laukoo ideoita joka kolmas minuutti ja maalaa väreillä, valoilla ja äänillä. Näyttelijäntyö on vapautunutta ja huumoria täynnä, mukana on annos Bollywoodin absurdiutta ja Gujaratin kujeita.

Samasta osavaltiosta lähti muuten Mahatma Gandhi toteuttamaan Intian passiivista vastarintaa ja itsenäisyyttä.

Syksyn sateita tuskin voisi hauskemmin vastaanottaa kuin tämän leffan seurassa.

* *

Huikea on tarinan loppukoonti siitä, mitä käytöstä poistetuille valurautaprojektoreille ja miljoonille filmimetreille tapahtui? Ne sulatettiin raudaksi ja muoviksi, joka päätyi intialaisnaisten ranteisiin renkaiksi. Selluloidista tuli näiden jumalattarien, avattarien värikästä kaunistusta.

Tässä elokuvassa Intian rikas kuvaperinne ja nykypäivä vaihtavat tervehdyksen kädestä käteen.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua