Videopelisankarin oma elokuva Sonic the Movie lupailee hurjaa kyytiä, mutta meinaa hyytyä lenkkipolulle

09.03.2020
sonic1

Elokuva-arvostelu: Sonic the Hedgehog -peleistä tuttu sininen vauhtisiili liitää ja kiitää odotusten mukaisesti, mutta elokuvallinen sisältö jättää toivomisen varaa – ainakin aikuisen katsojan näkökulmasta.

Ajan kuluessa niin sanotusta videopelielokuvasta on tullut omanlaisensa genre. Muistelen lämmöllä 1990-luvun filmatisointeja, joissa videopeli- ja elokuvaelementtejä joko koitettiin väkisin naittaa keskenään (Super Mario Bros., 1993) tai videopelin rakennetta ja ominaispiirteitä koitettiin mukailla elokuvan muotoon (Mortal Kombat, 1995). Onnistumisprosentti oli kehno, mutta aikalaisena niistä kuitenkin koitti kovasti tykätä.

Paikoitellen teokset jopa tuntuivat tuovan pelihahmoja entistä lähemmäs omaa itseä. Se oli fanille silloisessa maailmassa kelpo hinta siitä, että jostain, kuten pelimäisyydestä, piti tinkiä. Uwe Bollin 2000-luvulla liukuhihnatuottamat jöötit sen sijaan nostivat takaraivosta vahvemmin esiin kyynisiä ajatuksia ja silkkaa paradoksin tuntua. Videopelit eivät näihin luomuksiin enää liittyneet, mutta tutut kansilogot tekivät kauppansa.

Nykyhetken sirpaloituneessa kulttuuri-ilmastossa pelileffat ovat astuneet jälleen astetta isommin askelein esiin. Vanhoja suosikkeja herätellään useilla saroilla innokkaasti uudelleen eloon, mutta monet pelisarjat ovatkin jatkaneet taivaltaan 8-bittisiltä ajoilta alkaen aina tähän päivään asti. Olosuhteet saada teatteriin sekä vanha että nuori fani ovat otolliset. Teknologisen edistyksellisyyden vuoksi käsillä on myös mahdollisuus tuoda näytille elokuva, joka pärjää vertailussa itse pelin teettämille tunteille ja kokemuksille.

Segan Sonic-hahmon tie valkokankaalle oli mutkikas. Vuodesta 1993 alkaen ympäriinsä pyöritelty projekti pääsi viimein trailerin tasolle toukokuussa 2019. Tuolloinen fanien reaktio laittoi miettimään, että ilmeisesti maailmassa ovat asiat ihan hyvin, kun animoidun avaruussiilin ilmiasun kritisoimiseen riitti niin valtavasti inhimillistä energiaa. Kritiikki kuitenkin puri, ja siili tehtiin uudelleen. Mitä ilmeisimmin se myös kannatti, sillä viimein valkokankaalle päästyään Sonic the Movie löi Yhdysvalloissa kaikki aiemmat videopelielokuvien myyntiennätykset.

Kun kuulen sanan ”Sonic”, ajattelen vinhaa vauhtia pitkin mutkikasta kenttää kiitävää sinistä siiliä, reipasta musiikkia ja Sega Megadriven ruudunpäivityskyvyn äärirajoilla pyörivää värikästä grafiikkaa. Alkuperäiset Sonic-pelit olivat yksinkertaisia ja koukuttavia vastineita Nintendon pulskalle putkimiehelle. Tarinan muodossa kumpikaan ei juhlinut, mutta taival on jatkunut.

Jos Mario onkin ollut elinkaarensa aikana säännöllisesti taipuvainen uusiin innovaatioihin ja jekkuihin omaa, alkuperäistä ja yksinkertaista taikaansa menettämättä, Sonicin tie on ollut ristiriitainen. Perinteisiä syöksysiilipelejä on nähty alati harvemmin, ja Segan ajoittain epätoivoiseltakin tuntunut pyrkimys pitää ykkösnyrkki kehityksen kärjessä on poikinut varsin sekalaisen sarjan luomuksia kisailupeleistä räiskintään asti.

Sonic the Movie asettuu tällä janalla surullisenkuuluisan Sonic ’06 –pelin premissiin, jossa siili eksyy seikkailuihin ihmismaailmaan. Hieman yllättäen varsinainen fantasiaelementti työnnetään nopeasti syrjään, ja ulottuvuuksien välillä kultarenkaiden avulla retkeilevä, supervoimia omaava universumin kansalainen (ääninäyttelijänä Ben Schwartz) asettuu asumaan Tellukselle, tarkalleen ottaen Yhdysvaltain Montanan osavaltiossa sijaitsevaan Green Hillsin pikkukaupunkiin.

Sonic ihastuu paikalliseen elämänmenoon ja kaupungin asukkaisiin. Hänen silmissään erityistä ihailua nauttii paikallinen sheriffi Tom (James Marsden), mutta Sonic ei uskaltaudu astumaan esiin. Yksinäisyyden teettämä turhautuneisuus käynnistää tapahtumaketjun, jota tutkimaan saapuu valtion erikoismies Tohtori Robotnik (Jim Carrey). Hän pakottaa omien tarkoitusperiensä innoittamana Sonicin ja Tomin lähtemään yhdessä pakosalle.

Robotit jahtaavat, ja silti Tomilla (James Marsden) ja Sonicilla (äänenä Ben Schwartz) jää kosolti aikaa sanailla toisilleen. Kuva: Paramount Pictures

Lähdin teatteriin nostalgian pehmoinen maku suussa, mutta sellaiseen tarpeeseen peliohjain vastaa edelleen paremmin. Sonic the Movie on lapsille suunnattu toimintaseikkailu, joka viittailee pelisarjaan, muttei ole omaksunut siitä paljoakaan varsinaista sisältöä. Kohderyhmästä huolimatta se pyrkii pitämään myös aikuisen katsojan huomion yllä sekalaisen huumorin, jatkuvan ympäriinsä viittailun ja aikuismaistenkin tilanteiden, kuten baaritappelun, puitteissa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, mutta väkivalta on sarjakuvamaista, ja Sonicilla joka tilanteeseen jokin letkeää tunnelmaa ylläpitävä letkautus tai tempaus.

Pixarin tyylistä, monella tasolla toimivaa tarinaa ja syvempää tarttumapintaa on siis aivan yhtä turha odottaa kuin vanhoilta Sonic-peleiltäkään. Kokonaisuus yrittää kovasti totella koko perheen elokuvan sääntöjä, mutta tuottajana toimineen Tim Millerin (Deadpool, Terminator: Dark Fate) vaikutus näkyykin juuri deadpoolmaisessa irrallisessa tarinankerronnassa ja korostetussa itsetietoisuudessa. Ikään kuin elokuva yrittäisi kertoa tarinaa ulkopuolisuudesta ja läheisten tärkeydestä samassa tahdissa itseään ironisoiden. Lisäksi se tahtoo seistä omilla jaloillaan selkä suorana, välittämättä niskassa roikkuvasta pelihistorian painolastista. Lopputulos kompastelee omiin juoksukenkiinsä, kuin nauhat olisi solmittu kolmella eri tavalla, mutta silti löysästi.

Tohtori Robotnikilla (Jim Carrey) on hiukset ja viikset tarkasti omilla paikoillaan, mutta sähköä tekee mieli maistaa. Apumies Agent Stonea (Lee Majdoub) tämä hieman kauhistuttaa. Kuva: Paramount Pictures

Jos elokuva on kokonaisuutena ristiriitainen, sitä on myös harvinaisessa pahiksen roolissa nähtävä Carrey. Sonicin tapaan 1990-luvun suursuosion vuosiensa jälkeen melkoista vuoristorataa eläneen fyysisen komedian luonnonlahjakkuuden uumoiltiin etukäteen innostuneen jälleen lennokkaammasta ilmaisusta. Passiivis-aggressiivisesti ympäristöönsä suhtautuvan introvertin yli-intellektuellin tohtorihahmon toivoisi varastavan koko show’n kuin Carreyn Batman Foreverissa (1995) esittämä Riddler konsanaan, mutta näyttelijä pidättelee.

Sonic the Movien ongelma onkin juuri kaavamaisuus. Yksikään yksittäinen elementti ei pääse nousemaan erillisenä erityisyytenä esiin, vaan kaikille koitetaan tarjota jotakin. Siksi elokuvaa vaivaa sama pliisuuden ja väkinäisen mieliksi olemisen tunne, kuin useimpia viime vuosina uudelleen esiin heräteltyjä sarjoja aina Tähtien Sotaa myöten. Viihteellisyys, tasapainoisuus ja näyttävyys rokottavat armottomasti sitä yhtä piirrettä, johon ihmiset, niin pienet kuin isot, toisissaankin ihastuvat: persoonaa.

Sonicin valkokangasdebyytistä tekee mieli tykätä, mutta sitä on vaikea kehua. Jatkoa on mitä ilmeisimmin luvassa, eikä sen esille saaminen lienekään vuosien mittainen projekti. En jää kuitenkaan pidättämään hengitystäni.

Aleksi Leskinen

Sonic the Movie

Ohjaus: Jeff Fowler
Käsikirjoitus: Patrick Casey & Josh Miller
Kuvaus: Stephen F. Windon
Lavastus: Sean Haworth
Musiikki: Junkie XL
Pääosissa: Ben Schwartz (Sonicin ääni), James Marsden, Jim Carrey, Tika Sumpter
Kesto: 1 h 39 min
Ikäraja: K7
Ensi-ilta: 28.2.2020

Elokuvaa esitetään Finnkinon teattereissa.

Pin It on Pinterest

Share This