Vauhdikas Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen -tarina on kekseliäästi juonittu ja kantaa alusta loppuun. Loppuja tosin on useita, mutta vaikka pisteen voisi panna jo ennen vihoviimeistä lopetusta, ”loput” eivät ole ollenkaan huonoimmasta päästä niiden tekstien joukossa, jotka ovat vain tahtoneet jatkua ja jatkua.

Sinikka ja Tiina Nopolan luomistyö perustuu kolmeen tyypilliseen vahvuuteen, jännittävään ja koossa pysyvään tarinaan, leikittelevään sanankäyttöön ja valloittaviin rooleihin. Kun hahmot ovat entuudestaan tuttuja ja suosittuja, sarjan uusimmallekin elokuvalle voi ennustaa kiitollisia ja runsaita yleisöjä.

Matilda Pirttikangas on Vilttitossuna peppipitkätossumaisen energinen ja Emelia Levy tasaisempana isosisko Heinähattuna pikkuvanhasti aikuistunut ekaluokkalainen. Temperamentit toimivat monessa suhteessa toistensa jännitteisinä vastakohtina. Koulun oppilaista Cody Woodson ja vallankin Hugo Komaro hoitivat Vilin ja Jeren osat hallitusti intoilematta yli.

Heinähatun ja Vilttitossun idyllinen maailma on satu, tarkoituksellisen vieraannutettu arjen isoista murheista ja vakavista häjystelyistä. Lenka Hellstedtin ohjaaman elokuvan ulko- ja sisänäkymien täysiin ja koreisiin väreihin upotetut pikkukolttoset ja eripurat esitetään sovittelevassa hengessä, lasten tasalta.

Annukka Pylkkänen (Aksa Korttila).

Aksa Korttila opettajanoviisina on vaatetuksineen suora muistuma Lumikista; nyt vain kääpiöt ovat vaihtuneet koululaisiin. Kaikesta tästä on nykypedagogien rankka kasvatustehtävä yhtä kaukana kuin kavala maailma koko tarinasta. Vilttitossun kapinallisuus perustuu turhautumiseen ja pahaan oloon, eivätkä pikkusiskon vilpistelyt siksi tunnukaan riiviömäisen kiusanhengen tekosilta.

Tarkoin mietityt syyt ja seuraukset tekevät elokuvan irtonaisesta hulabaloosta tarinallisesti hyvin etenevän ja kiinnostavan. Lari Halmeen ja Janne Katajan poliisityypit sekä Alibullenin neidit Pirjo Heikkilä ja Krisse Salminen ovat varsin taitavia kehitelmiä, ja ylipäätään lasten ja aikuisten maailmojen hassunkuriset kohtaamiset valavat luottoa siihen, että meillä on edelleen kosketus iloon ja myönteisiin maailmankuviin.

Mässäämiseen ja tanssilliseen liikehdintään liittyvät Alibullenien ja poliisien väliset kohtaukset tuovat ikään kuin viattomuuden kautta potkua myös aikuisten väliseen riemulliseen säpinään.

Helga Alibullen (Pirjo Heikkilä) ja Halise Alibullen (Krisse Salminen).

Nimihenkilöiden äiti, Niina Lahtisen korutaiteilija Hanna, sekä isä, Joonas Nordmanin Matti, luovat jo ammattiensa kautta otollisen ilmapiirin tyttösten säännöstellyn vapaaseen ja omatoimiseen kasvuun. Arvattavasti äidin esteettisesti harjaantuneen silmän tulosta ovat viimeisen päälle hyvässä kiillossa loistavat nurkat ja pielet. Ne soveltuvat kuin nakutettu myös omissa oloissaan viihtyvän tutkijaisän pikkutarkkaan mielenmaisemaan.

Vinha idea on ollut ajaa yhteen kuvaan isän tutkimuskohteen eli hyppyhämähäkin kahdeksan silmän havainnot. Tarkkailu on molemminpuolista: hämähäkkilaji seuraa poikkeuksellisesti myös ihmisiä ja heidän askarruksiaan, joita Heinähatussa, Vilttitossussa ja ärhäkässä koululaisessa on vähintään kotitarpeiksi.

Elokuvan lopputulosta eivät heikennä jotkin vähemmän onnistuneet yksityiskohdat, kuten hiukan suttuiseksi jäänyt hattuleikki rannalla tai sinänsä oivaltava mutta teknisesti hankala kohtaus, jossa Heinähattu pelastaa rännistä roikkuvan Vilttitossun vanhempien – ja varsinkin poliisivoimien – seuratessa toimitusta avuttomina pelko puserossa.

Risto Ojanen