Unenomainen Get Back on vetelehtimistä ja kinastelua ja siksi se on kuin maailman paras kotielokuva

”16 mm filmistä restauroitu kuva on nyt epätodellisen kaunista.”

”Sanovatko ne 50 vuoden päästä, että hajosimme koska Yoko istuskeli vahvistimen päällä”, kysyi Paul McCartney yhtyetovereiltaan Twickenham-studioilla tammikuussa 1969 melko tarkkanäköisesti tulevaisuuden ennustaen.

Beatlefaneille Peter Jacksonin mammuttidokumentin ensisijainen täky on myyttien murtaminen. Alkutekstit lupaavat, että Get Back -sessioista valikoitu arkistomateriaali pyrkii esittämään kohteensa mahdollisimman rehellisessä valossa. Jos Jacksonin versiota tapahtumista on uskominen, eivät erimielisyydet johtuneet sen enempää Yokosta kuin Paulistakaan. Dokumentti välittää kuvan yhtyeestä, joka rakoilee ja nitisee saumoistaan, mutta katastrofi, joksi Get Back -projektia on luonnehdittu, ei missään vaiheessa realisoidu.

Ehkä asiat kävivät oikeasti happamiksi vasta samana vuonna Abbey Road -äänityksissä, mutta sitä emme voi varmaksi tietää. Get Back avaa harvinaisen, lähes maagiselta tuntuvan ikkunan yhteen ainoaan kuukauteen bändin historiassa. Mihinkään se ei aukottomasti vastaa, vaan saa toivomaan lisää ja yhä vain lisää todistusta mysteeriosta nimeltä The Beatles.

60 tunnista filmimateriaalia seulottu otos tarjoaa tällaisenaan forensisen katsauksen kappaleiden kehityshistoriaan, joskaan kokonaisia ottoja ei juuri kuulla. Toisaalta vaikka I Me Mine on pohjustettu loputtoman pitkällä dialogilla siitä, mitä beatlet edellisenä iltana sattuivat katsomaan televisiosta. Raakamateriaalin kuratoinnin vaikeus näkyy. Se on vain osoitus siitä, miten tärkeää myös kokonaisen filmitallenteen olisi olla arkistolähteenä saatavilla.

Sen sijaan bändin henkilökemia avautuu uudella tavalla kameran tungetellessa beatlejen ympärillä leppymättömästi. Valokeilassa kärvistelee neljä muusikkoa, jotka selvästi ovat onnistuneet säilyttämään keskusteluyhteytensä kymmenen vuoden ajan siksi, että heidän kommunikaationsa toimii niin pitkälti soittamisen kautta. Jamit ja mölinälaulut sitovat nuivinakin hetkinä ryhmää yhteen.

Muutamissa kohtauksissa jännite tulee iholle. Etenkin dokumentin ensimmäiseen osaan on kuin itsestään muotoutunut hiipivän genrekauhuelokuvan tuntua, sillä kun tympiintymisen ennusmerkit ilmaantuvat, tietää jokainen jo odottaa, kuinka asiat lopulta eskaloituvat. Suurimman osan ajasta työskentely studiossa on kuitenkin arkista, välinpitämätöntä tai hassuttelevaa.

Joiltain käytännöiltään The Beatles paljastuu yllättävän yritysmäisesti johdetuksi, laskelmoivaksi Apple Corpsin tulosyksiköksi, jossa käydään loputonta kehityskeskustelua. Yhtye tiedostaa tarkasti oman statuksensa ja yrittää ohjailla brändi-identiteettiään suunnitelmallisesti kohti uutta. Siinä keskustelussa on hyvin vähän tilaa yksilöille, vaikka kaikki ehkä salaa toivovat erkaantumista heitä liian kauan sitoneesta konseptista.

Etenkin McCartneyn suusta purkautuu ajoittain tsemppikonsulttimaista reflektointia, mutta väitteet pomottelusta ja vallanhimosta joutuvat väistymään melkoisen lupsakan henkilökuvan tieltä. Hän jopa pyytää kollegoiltaan anteeksi vetovastuuta, johon on kuin vahingossa ajautunut. Passiivinen, vaikeasti lähestyttävä Lennon on jättänyt jälkeensä valtatyhjiön. Sijaiskärsijäksi joutuu George Harrison, joka yrittää kehittyä lauluntekijänä ja saada tunnustusta bändin sisällä. Ringon hupiukkomaine karisee entisestään. Hän on toteemimaisen jäyhä, jopa ylimielinen sivustakatsoja tarkkailemassa palliltaan.

Ehkä todellinen pesänrikkoja onkin orsonwellesmäisesti poseeraava ohjaaja Michael Lindsay-Hogg, joka ei lainkaan ole sisäistänyt Get Back -projektin vaatimatonta skaalaa, vaan penää maailman suurimmalta yhtyeeltä grande finalea. Tätä ilmeistä ristiriitaa kukaan ei varsinaisesti viitsi lausua ääneen tai yritä ratkoa.

Ohjaajan inttäminen on varmasti repinyt hyvätapaisen bändin hermoja siinä missä Twickenhamin vieras ympäristö ja filmiryhmän aamuvarhaiset aikataulut. On jokseenkin nautinto seurata vierestä, kuinka Lindsay-Hoggin unelmaprojekti hiljalleen valuu hänen käsistään. Suuren draaman sijaan hän joutuu tyytymään luontodokumenttiin, jossa kohdistaa linssinsä neljän nykypuulla erittäin kohteliaasti kinastelevan tähden taiteellisiin erimielisyyksiin.

Kohtelias” on sana, jota on ilo ja onni käyttää The Beatlesin yhteydessä. Kun ajan kuluminen on saanut populaarimusiikin klassikot toisensa jälkeen näyttäytymään pelkkinä inhotuksina, Get Back palauttaa uskon bändiin, jota on saatu vuosien ajan myötäelää levyiltä ja filmiltä, ja jonka julkisuuskuvan säröt on niin tarkkaan arvioitu, että tuohon myötäelämiseen sisältyy samalla reilusti epäluottamusta. Yhtäkkiä edessä onkin niin vakuuttava esitys yhtyeen ”kunnollisuudesta”, että mihinkään kulissientakaiseen pahaan ei tahtoisi enää uskoa.

Get Back on pohjimmiltaan elokuva ystävyydestä. Tuntuu kuin katsoisi ihmisiä, jotka on aina tuntenut. The Beatles on popin vastine Enid Blytonin Viisikolle. Säännöllisin väliajoin Paulin, Johnin, Georgen ja Ringon studiotyöskentelyn keskeyttää lohdullinen eväidensyönti: teekupposet, herkulliset paahtoleivät marmeladilla ja Lark-savukkeet. Sekä Ringon oma rintasokeri: mystiset ”pep-pillerit”. Ja sen jälkeen on taas muistutettava itseään, että Blytonin kirjojen sisäistekijän hengessä nämäkin partiopojat kohteliaisuudessaan luultavasti syyllistyvät säännöllisesti puutarhavajapiilotettuun esikaupunkifasismiin.

Vaan kuka on viides beatle? Välillä Twickenhamin kulisseissa hiiviskelee George Martinin harmaa eminenssi. Kuin kummituslinnan unohdettu, ikiaikainen tai vähintään 43-vuotias haamu. Takakireä Martin on joutunut elokuvaprojektin vuoksi syrjäytetyksi ja kaipaa selvästi kontrollia suojatteihinsa. Siinä jälleen yksi tekijä, jonka vuoksi beatlejen yhteispeli ontuu. Myös lähtöajatus biisien äänittämisestä livenä tuntuu tuhoon tuomitulta.

Luonnollisin työskentelymetodi bändille on ollut magneettinauhan konkretia, kyky puhdistaa pöytää hylkäämällä tai korjaamalla ottoja. Kun tallentamiselle ei ole välitöntä tarvetta, hajoaa myös fokus ja päivät Twickenhamissa vierivät musiikillisen haahuilun ja prokrastinaation merkeissä. Ringo ei ole joukosta ainoa, joka tuo mieleen lähinnä pitkästyneen aristokraatin, mutta hän on selvästi pitkästynein.

Kun Get Back -äänitteet 1970 siivottiin albumimuotoon nimeltä Let It Be, se oli kaikkien odottama ja onnettomaksi tiedetty jälkikirjoitus. The Beatlesin ”viimeinen levy” oli vuotanut tuhnuisiksi bootlegeiksi jo vuotta aiemmin. Let It Ben kanssa samaan aikaan julkaistu Lindsay-Hoggin filmi oli monelle ankeuden huipentuma ja itse levyn tohtoroi Phil Spector lopullisesti pilalle.

Let It Be -otsikon alla julkaistut laulut saavat vasta nyt toisen tilaisuuden. Two of Us, Dig a Pony, I’ve Got a Feeling ja The Long and Winding Road – kaikista näistä kuullaan parempia versioita kuin etabloituneet otot tai vuoden 2003 Let It Be… Naked -uudelleenmiksaukset. McCartneyn varhainen Get Back -demonstraatio on biisin paljaassa ytimessä. Se saa uneksimaan vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa levy tosiaan olisi kuulostanut yhdellä otolla kellarissa äänitetyltä. Kannessa olisi ollut pelkkä silkkipainovedos vihreästä omenasta.

Lennonin Gimme Some Truth olisi sopinut Get Back -kehykseen hyvin ja jopa Maxwell’s Silver Hammer kuulostaa viimein aivan nerokkaalta luomukselta. Get Back -sessioiden ja niitä pian seuranneen Abbey Road -rupeaman aikaikkunassa bändillä oli käsissään yhtä vahvaa ja paikoitellen vahvempaa materiaalia kuin Sgt. Pepperin ja valkoisen tuplan kohdalla. Let It Be -albumin rehabilitointi on ollut tähän asti varovaista ja Spectorin jälkituotannon vuoksi se ei sellaisenaan koskaan voi päästä arvoiseensa asemaan. Get Back on kuitenkin yksi askel kohti sitä, kuinka beatlejen laulunkirjoittamista vuoden 1969 kontekstissa tulisi kohdella reilummin.

Dokumentti ei ole ainoastaan uudelleenluentaa huonomaineisista levytyssessioista ja levystä. Se on uudelleenluenta bändin testamentiksi jääneestä huonomaineisesta elokuvasta. On hyvä muistuttaa, että Lindsay-Hoggin Let It Be ei ole ollut levityksessä tai saatavissa tallenteena vuoden 1980 jälkeen. Sen rakeisia, likaisenvärisiä otoksia on lainattu esimerkiksi Anthology-dokumenttiin, mutta valitettavasti en ole ainoa, jolle elokuvan ainoa todistaminen on tapahtunut aikoinaan kirjaston huonolaatuiselta VHS-nauhalta. Mielikuva The Beatlesin viimeiseksi jääneestä levystä on yhtä haalistunut kuin muisto elokuvasta, joka tuon mielikuvan jätti. Ensisijaisena ja sittemmin unohdettuna aikalaislähteenä se on tuottanut kestämättömän perinnön.

16 mm filmistä restauroitu kuva on nyt epätodellisen kaunista ja värit vibrantisti hehkuvia. Immersion tuntu on ihastuttava ja välillä kokee olevansa niin vahvasti läsnä yhtyeen ja kuvausryhmän keskuudessa studiossa, että efektin toivoisi jatkuvan loputtomiin. Get Backin immersio johtuu juuri kuvien ja hahmojen tuttuudesta. Jos dokumentti vannoutumattoman mielestä voi näyttää vain loputtomalta B Reel -kollaasilta, epäonnistuneilta otoilta ja leikkaushuoneen lattiaa peittäneiltä filminpätkiltä, toiselle nämä fragmentit ovat kultaa kalliimpia artefakteja, kuin toisen kamerayksikön otoksia Casablancasta. Kuva on niin ikonista ja samalla vaihtoehtoisuudellaan ja uutuusarvollaan hengitetty niin lumoavasti eloon, että se tuntuu jonkun toisen silmillä katsomiselta, paikalla olemiselta, ja myös tekoälyllä tuotetulta fanifiktiolta, CGI-tempulta tai lavastetulta parodialta. Jopa Lennonin aksentti kuulostaa luonnottoman vahvalta.

Tässä on Get Backin hauntologisin täyttymys. Se tuo hetkittäin mieleen tänä syksynä julkaistun Todd Haynesin Velvet Underground -dokumentin, jonka visuaalinen anti on kuin selkäytimeen jähmettynyttä perhealbumien alitajuntaa: kuvamateriaali ei ole uutta, mutta se yllättää syvyydellään. Se on entistä etsaantunempaa, jähmettyneempää, jälleen yhden vuosikymmenen vernissakerroksen alleen peittämää. Yhä lähempänä suurta kertomusta 1900-luvun puolivälin lempilapsesta; populaarikulttuurista, joka alkaa näyttäytyä – ei esivanhempien pyhänä ristiretkenä vaan sotienjälkeisen ylellisyyden raakalaismaisena ja turhamaisena teknologian orgiana. Se on sekä hyvinvoinnin että petturuuden musiikkia posereille.

Ilmassa on elegisyyttä tuota aikaa ja muistojen oikaisemaa menneisyyden mutkattomuutta kohtaan. Mieleen tulee McCartneyn tuore Elämä ja sanat -elämäkerta, jossa 80-vuotias artisti tuntuu sisäistäneen hänestä kerran kirjoitetut, anekdootteina kaikuvat legendat omiksi valemuistoikseen. Samaa suurten ikäluokkien hiipuvaa perintöä edustaa myös Get Back. Se on luultavasti viimeinen merkittävä The Beatles -dokumentaatio, joka ilmestyy alkuperäislähteiden ollessa elossa, kokemuksen ollessa yhä läsnä, mutta muistikuvan jo hämärtyessä.

1960-luvusta on näin tulossa historiaa historian todellisessa merkityksessä. Se on viimein haihtumassa huoneilmasta, siirtymässä epävarmuuden, unohduksen, kuvittelun ja fantasian verhon taakse. Filmirestauroinnin jopa liioiteltu värikylläisyys tuntuu sopivalta, unenomaiselta ratkaisulta. Nämä muistot ovat jo osittain siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Historian vaatimus on olla kirjoitettua, tallennettua, mutta kun se ei enää ole koettua, jotain katoaa. ”Dokumentin” ehdottomuus elää sekin kovalevyjen hyperreaalissa paratiisissa, jossa kuvan voi aina refreshata uudelleen.

Muutamina yksinäisinä saarekkeina elokuvaan on leikattu mukaan käsittelemätöntä, saturoitunutta kaitafilmikuvaa beatlejen matkasta Rishikeshiin helmikuussa 1968. Tällaisenahan me katsojina haluamme 1960-luvun kokea. Ne ovat dokumentteja dokumentin sisällä ja tuntuvat kurkistusikkunalta oikeampaan, haptisempaan aikakauteen.

Bändi itse on tajunnut saman. McCartney hehkuttaa näiden 8 mm kotielokuvien autenttisuutta, ja myös huomauttaa, kuinka jotain on sittemmin pysyvästi muuttunut. Hänen Yoko Ono -ennustuksensa saattoi osua sattumalta oikeaan, mutta erityisen kiinnostavaa on, kun The Beatles ei yritä nähdä tulevaisuuteen, vaan reflektoi omaa menneisyyttään ja harjoittaa omaa, kollektiivista historiantajuaan tietoisesti. Yhtye arvioi omaa kronikkaansa reaaliajassa ja hyvin vähän siitä tuntuu sittemmin joutuneen haastetuksi tai muuttuneen. Aivan kuin kyseessä olisi jokin viime vuosisadan nokkelin käsiteteos, valmiiksi hiottu käsikirjoitus.

Yksi tällainen epätodellisen vivahde nähdään Get Backin loppumetreillä, kun Ringo ilmestyy studioon Rishikeshistä ostetussa paidassa. John huomauttaa asiasta kuin klaffivirheestä. Paita on viime vuoden malli, Beatlesit Intiassa -kauden puvuste. Sitten hän tunnustaa, että puki itsekin Sgt. Pepper -univormun kotonaan eräänä iltana.

Joni Kling

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua