Parasite on lähes mahdoton elokuva arvioida ilman, että avaa sen sisällöstä lukijalle liikaa sellaista, mikä vaurioittaa tulevaa katsojakokemusta. Bong Joon-hon Cannesissa Kultaisen palmun napannut elokuva onkin turvallisuussyistä leimattu lehtitekstissä lähinnä yhteiskunnalliseksi satiiriksi tai luokkakomediaksi.

Harva on pystynyt sen taikaa näin ympäripyöreässä ja pelkistävässä kontekstissa selittämään, ja lieneekö sille lopulta tarvettakaan. Tuskin yksikään katsoja löytää innostusta eteläkorealaiseen – anteeksi seuraavasta rumasta sanasta – arthouse-elokuvaan yksittäisten kritiikkien perusteella. Ne, jotka taas olivat elokuvateatteriin suunnistamassa jo ennestään, usein varjelevat ensinautintoaan jättämällä nämä linkit klikkaamatta. Jos ei muuta, niin tyhjälle yleisölle kirjoittaminen antaa sentään toimittajalle miellyttävän vapauden kokemuksen.

Cho Yeo-jeongin näyttelemä porvariperheen äiti elää niin vahvasti unelmaa, ettei oivalla, mitä ympärillä tapahtuu.

Edellä latistun alkujuonnon voi kenties vahingossa tulkita niin, että sisällön avaamisella tarkoitetaan muoti-ilmiötä, joka on kansan syvissä riveissä nimetty spoilereiksi. Tämä on väärä tulkinta. Spoilereista puhutaan yleensä, kun tarkoitetaan valtavirtaviihteelle ominaisia mukanokkelia juonenkäänteitä, jotka jokainen edes kerran aiemmin Hollywood-elokuvan nähnyt pystyy kyllä haistamaan ennalta. Niitä varotaan, kun tavoitellaan elokuvakokemusta, joka antaa katsojalle tasan sen verran, mitä yksi ainoa muutos tarinankulussa ylipitkän elokuvan seassa toimittaa. Usein katsoja menee sen ansiosta vieläpä hämyyn ja luulee nauttineensa elokuvasta, koska koki sen aikana yhden tunteita herättäneen irtohetken.

Sen jälkeen elokuvaa näkemättömät vaalivat tämän irtohetken salaisuutta, ja elokuvan nähneet kiusoittelevat uhkaamalla paljastaa sen. Tässä leikissä on tehokkaasti kuvattuna koko elokuvataiteen kammottavin irvikuva: totuus siitä, etteivät useimmat teokset itse asiassa sisällä mitään.

Parasiten tapauksessa sisältö on niin rikas, että tämä ”spoilausuhka” koskee koko elokuvan kaarta ensimmäisestä sekunnista lopputekstirullaan asti. Kaksi viimeistä kohtausta saattavat kestää paljastamisen paljon helpommin kuin kaksi ensimmäistä. Matkan varrelta voi poimia kallisarvoisia paljastamisvaarassa olevia hetkiä joka puolelta. Jos elokuvan haluaa todella nähdä kaikessa loistossaan, niin lukeminen kannattaa lopettaa viimeistään nyt.

Parasiten pääosan hoitava Song Kang-ho on ohjaaja Bong Joon-hon luottonäyttelijä.

Parasite ei ole komedia. Se on elokuva. Bongille tyypillisesti elokuvan genre on vain puolivahingossa valikoitunut kehys, johon sovitetaan tunteita ja ominaisuuksia, jotka siihen kehykseen hetkestä riippuen tehokkaimmin istuvat.

Tarina kertoo synkän ironian sietämättömällä keveydellä ja ilolla perheestä, joka lähtee toteuttamaan helppoa huijausta. He pestautuvat yksi kerrallaan palvelusväeksi porvariperheen luksustaloon ja alkavat toteuttaa siellä omaa unelmaansa keskiluokkaisuudesta. Sen jälkeen alkaa tapahtua, ja kierteen laukaisevia käänteitä voi kuvata ainoastaan kliseisellä lauseella: kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Bongin absurdistinen tyyli, jossa usein arkisiksi luokiteltavia ongelmia kuvataan mitä kieroutuneimmin kuvin, on käynyt ilmi ennen Parasiteakin. Länsimaissa ohjaajan tunnetuimpia elokuvia tähän asti ovat olleet näennäinen monsteritrilleri The Host (2016) ja hänen ensimmäinen mestariteoksensa Memories of Murder (2013). Kaikkia kolmea elokuvaa yhdistää tyyliseikkojen lisäksi myös monikasvoinen mutta aina tavallisen ihmisen epätoivoa ja egoismia liikuttavasti ilmentävä päänäyttelijä Song Kang-ho.

Parasite on mahdollisesti vuoden 2019 paras elokuva. Se onnistuu silti välittämään puhtaan kuvan viihdeteoksesta, joka ei itse tiedä olevansa niin hyvä kuin on. Kuva saattaa olla laskelmoitu, mutta taide on aina laskelmointia.

Parasite ei sisällä mahtailua – ei taloudellista eikä esteettistä – joten sen suihkuttaminen latteilla yliampuvilla adjektiiveilla kuten ”loistelias”, ”suurenmoinen” tai ”nerokas” tuntuisi vain lapselliselta ja päämäärättömältä. Se vain löytää poikkeuksellisen toimivan tasapainon ahdistavan ja koomisen välille välittäen samalla muutaman vakavasti otettavan ajatuksen luokkayhteiskunnan eetoksesta.

Valtteri Mörttinen