The Twin – Paha kaksonen hyödyntää kauhukliseitä oivaltavasti, mutta aivan mestaritasolla ei vielä olla

Tristan Ruggeri ja Teresa Palmer. Kuva: Don Films / Daniel Lindholm

Taneli Mustosen Suomeen sijoittuva (vaikkakin Virossa kuvattu) yliluonnollinen kauhuraina The Twin – Paha kaksonen rysäyttää suoraan asiaan. Elokuvan muutaman ensimmäisen minuutin mittaan Rachelin (Teresa Palmer) ja Anthonyn (Steven Cree) herttainen perhe on iäksi mennyttä, kun heidän kaksospojistaan toinen kuolee traagisesti. Rachel, Anthony ja yksin jäänyt kaksonen Elliot muuttavat ykskaks Yhdysvalloista takaisin Anthonyn menneisyyden maisemiin, pieneen kylään Suomen koillisrajalle. Kuten arvata voisi, kylän raitti on puoliksi tyhjä ja puoliksi täynnä muukalaisia puhumattomina vieroksuvia ihmisiä. Anthony uskoo silti perheen saavan sieltä uuden alun ja kirjoittavansa itse kylän hiljaisuudessa uuden kirjan.

Ennen kuin kukaan ehtii ärräpäätä päästää, alkaa Elliot käyttäytyä oudosti. Hän puhuu näkymättömälle ystävälleen ja harhailee öisin siellä täällä. Anthony kärsii työskentelyvaikeuksista, joista Hohdon Jack Torrance näyttäisi voivan kertoa enemmän, ja Rachelia piinaavat surrealistiset painajaiset. Koska Rachelilla ei ole kyläläisten kanssa edes yhteistä kieltä, ei hän pian tiedä, mihin luottaa – omiin vaistoihinsa vai kenties Anthonyyn, joka yrittää vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Onko kyseessä tosiaan normaali suruprosessi?

Elliot tuntuu uskovan, että hänen kaksosveljensä on ainakin jossakin määrin palannut kuolleista. Kun Rachel itse lopulta löytää tapahtumille selityksen, moinen pikkukummitusjuttu kalpenee sen rinnalla.

Taneli Mustosen edellinen kauhuohjaus, Bodom-niminen murhamässäily vuodelta 2016, halusi näyttää tavallisen, hiljaisena seisovan metsän pelottavana. Se hipaisi maalia, johon The Twin osuu hienosti.

Vaikka tuijottavat lapset ja pakanamaat ovat niin kulunutta kauhukuvastoa, että ansaitsisivat kliseetä rumemman nimen, The Twin osaa käyttää niitä ja tietää myös, miten odotuksia rikotaan. Siksi se onnistuu luomaan myös jotain aivan omaa.

Juuri riittävästi hyödynnetty arvaamattomuus saakin The Twinissä tavallisen näyttämään epäluotettavalta. Odottamattomasti liikkuva kamera, laajat maisemakuvat ja sinne tänne piilotellut symbolit tekevät tunnelmasta hartaan, mutta pahaenteisen. Elokuva osaa todella lypsää miljöötään sortumatta siinä hollywoodilaiseen itsetarkoituksellisuuden tuntuun. Sen sijaan se tuntuu kommentoivan omaa genreään metatasolla. Osa kliseistä, joita katsoja osaa odottaa, jätetäänkin lähes ärsyttävästi käyttämättä.

Kuva: Don Films / Gabriela Urm

Tutun hyödyntämistä ilman puuduttavaa ennakoitavuutta on juonen kaarikin. Välillä tarina näyttää lässähtävän, mutta kääntää kelkkansa ja käy lopulta suorastaan sydäntäsärkeväksi. Toisaalta tämäkin jättää pohtimaan koko tyylilajin olemusta. Pitäisikö äkillistä kyynelten herutusta osata odottaa tarpeeksi, ettei siitä anna pisteitä? Kuinka suuri synti on käyttää itsestäänselviä genren opinkappaleita, jos sen tekee hyvin?

Vielä muutama kurkotus kaavojen tuolle puolen, ja Mustosen seuraava kauhu ei ehkä täräytäkään maaliin vaan asettaa uuden.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua