Teheranilainen tuomari tilillä ja miten sitten käy – arviossa Balladi valkoisesta lehmästä

Maryam Moghadam on Mina. Kuva: Atlantic Film

Iranilainen taide-elokuva, naisen ohjaama ja tähdittämä, on aina jotain muuta.

Maa, jossa nainen naimattomana tai leskenä ei ole juuri koiraa tai narkkaria arvokkaampi, nostattaa pohjoismaisessa tasa-arvovetoisessa hyvinvointiyhteiskunnassa karvat pystyyn.

Maryam Moghadam on yksi maan naisohjaajista ja -näyttelijöistä, joilla on hyvät suhteet myös maailmalle, näkemystä ja taito punoa tarinaa.

Hassusti Balladi valkoisesta lehmästä on jotenkin käänteisesti sukua Tuhannen ja yhden yön tarinoille ja Sehrazaden kyvylle säilyttää satujen avulla päänsä illasta toiseen.

Sadunkertoja on nyt vain mies, tuomari, joka ei voi paljastaa todellista luontoaan Mina-leskelle, jota tahtoo auttaa.

* *

Teheranilaisessa meijerissä liukuhihnalla työskentelevä Mina on menettänyt miehensä. Tämä on teloitettu syytettynä murhasta.

Mina elää kuuron tyttärensä kanssa kaksin, ja sehän ei Iranissa käy päinsä.

Kunniallinen on vain liitossa oleva nainen. Asunnonsaantikin vaikeutuu, vuokranantajat eivät halua arveluttavan sosiaalisen statuksen henkilöä niskoilleen.

Kas Jumalan valvomassa yhteiskunnassa uskonto valvoo myös maallista lakia.

Minan pieni maailma saa uusia kierroksia, kun teloitetun puolison oikeusprosessi joudutaan avaamaan uudestaan ja paljastuu, että Minan puoliso olikin syytön. Se tietää muhkeaa korvausta.

Hetken Minan elämään tuntuu osuvan säde, vaikka suru ja katkeruus on ensin murtaa hänet.

Helpotusta tuo myös kuolleen puolison vanhaksi ystäväksi esittäytyvä Reza, joka tarjoaa myös omistamansa asunnon Minan käyttöön.

Alireza Sani Far on Reza. Kuva: Atlantic Film

* *

Elokuvan kuvaus on häkellyttävä intiimi.

Katsojia hellitään tiukoilla lähikuvilla, joissa Mina tuunaa myytäväksi käytettyjä lasipurkkeja ja kuuro Bita-tytär katsoo televisiosta videoita unohtaakseen surunsa – hänhän ei pysty vielä juomaan tai narkkaamaan sitä pois, kuten yläkerran naapurinrouva turruttamisen kolme lajia tietää.

Ollaan sitten tuomioistuimessa, vankikopissa tai kioskin luukulla, paikallisessa Kelassa tai taksissa, kaikkialla päähenkilöt ovat yksin, järjestelmän ja Jumalan armoilla.

Värimaailma on halju ja kova, ihminen kuin hilseilevästä betoniseinästä reväisty.

* *

Elokuva kritisoi niin hienovaraisesti iranilaista yhteiskuntaa, että jo sen tyylilaji on taidetta. Kaikki näytetään niin kuin se on, naisen ja toisinajattelijan näkökulmasta, mutta Mina tekee toisaalta kaiken lain mukaan: hakee kunnian palautusta miehelleen ja tukea lapselleen, käy oikeusistuimessa säilyttääkseen lapsensa huoltajuuden kärhämöidessään petollista appeaan vastaan ja voittaakin.

Mutta sitten hän päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Loppu on monitulkintainen ja katsojan päätettävissä. Siinä Valkoisen lehmän hienous myös piilee.

Iran on elokuvamaa. Se tästä ihmeellisen ovelasti punotusta tarinasta näkyy ja kuuluu. Elokuvan musiikki-ja äänimaailma on upeasti editoitu ja hienosti kudottu, leikkaukset julmia ja yllättäviä.

Katsokaa ja ihmetelkää. Tämä päästää entisen Persian sieluun ja nyky-Iranin, pappisvaltion kulmille paremmin kuin yksikään uutinen.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua