Tinja (Siiri Solalinna) hautoo jotakin. Kuva: Andrejs Strokins
ELOKUVA | Hanna Bergholmin monigenreinen kauhuelokuva Pahanhautoja ei petä odotuksia. Tarina rakkaudettomuuden synnyttämistä hirviöistä pitää katsojan penkin reunalla koko kestonsa ajan.
”Tunnelma on koko ajan hapettoman tiivis.”
ARVOSTELU
Pahanhautoja
- Ohjaus: Hanna Bergholm
- Rooleissa: Siiri Solalinna, Sophia Heikkilä, Jani Volanen, Reino Nordin
- Ensi-ilta: 4.3.2022
Kieron virheettömyyden rikkoo orpo linnunmuna, jonka Tinja tuo metsästä kotiin. Hän hautoo sitä salaa sängyssään, ja salaperäinen muna kasvaa sitä isommaksi, mitä enemmän yksinäistä, suorituksista elävää Tinjaa ahdistaa. Pian perheen kulissit alkavat rakoilla, ja munasta kuoriutuu jotain käsittämättömän kauheaa.
Kuva: Silva Mysterium
Suomalainen mytologia tuntee sielulinnun, joka voi tuoda viestejä tuonpuoleisesta tai kuljettaa vainajan henkeä. Myös Tinjan hautoma lintumainen olio kantaa niitä osia hänestä, jotka on sinnikkäästi yritetty tappaa. Nordic noir kohtaa Tim Burtonin krapulapainajaisen, kun rakkaudettomuuden ruokkima hirviö tekee tuhojaan alati Instagram-kelpoisessa lähiökodissa. Verenlennätykseltä ei säästytä, vaikka Tinja yrittää pysäyttää luomuksensa – joka on kuitenkin samalla ehkä ainoa, joka hänestä välittää.
Hirviö, joka täytyy nähdä
Virallisesti Pahanhautoja ilmoittaa olevansa psykologinen kauhudraama. Juonensa ja sopivasti överin visuaalisen ilmeensä perusteella sen kuitenkin voisi väittää raapivan myös fantasian rajoja. Elokuvan maailma nielaisee nopeasti ja tehokkaasti, koska se ei edes yritä selitellä itseään ja kehystää outoja kuvioitaan liian yllättäviksi. Tapahtumissa mennään suoraan asiaan, ja tuntuu täysin loogiselta, että jos yrittää esittää täydellisyyttä hinnalla millä hyvänsä, seuraa täydellinen pimeys.
Verta ei pirskotella tarpeettoman paljoa, eikä Pahanhautoja retostele kauhean monilla äkkinäisillä säikäytyksillä. Hiipivä kauhu ja tunne, että melkein mitä tahansa hirveää voi tapahtua, riittävät.
Pahanhautojassa hirviön kauheutta ei yhtään vähennä se, että se nähdään kokonaan ja monta kertaa. Päinvastoin tämän hirviön tulla nähdyksi. Olentoa esittää osittain nukke, osittain näyttelijät. Tunnelma on koko ajan hapettoman tiivis, vaikka elokuvassa ei oikeastaan puhuta kovin paljoa eikä syvällisiä. Äänimaailma on kuitenkin helvetillisen tarkka ja saa yleisönsä juuri sinne minne pitääkin – penkin reunalle sydän kurkussa.
Hiukan ohuet henkilöt muuttuvat vaikuttavien näyttelijöiden työllä hirvittävällä tavalla moniulotteisiksi. Kaiken jälkeenkin Tinja kaipaa voitonjanoisen, kivikovan äitinsä rakkautta ja hyödyttömän isänsä suojelua, eikä sitä ole ollenkaan niin vaikea ymmärtää kuin toivoisi.
”Tinja on hirviö”, kirkuu pikkuveli, kun maailma muuttuu vaaralliseksi. Mutta kuka hirviö oikeastaan on? Loppujen lopuksi kyse on vain siitä, että jälkeläisiään täytyy rakastaa.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Every Note You Play tallensi musiikkia, joka muuten olisi hävinnyt – arviossa Mika Kaurismäen dokumenttielokuva
ELOKUVA | Mika Kaurismäki tallensi kolmen päivän aikana soittoa ja muusikoiden mietteitä Monheim Triennalen improvisaatiofestivaalilla.
Scarlet Johanssonin esikoisohjaus on sympaattinen tarina 94-vuotiaasta naisesta – arviossa Eleanor the Great
ELOKUVA | Ikääntynyt leskirouva liittyy juutalaiskeskuksen tukiryhmään ja huomaa kohta omineensa holokaustista selvinneen ystävänsä elämäntarinan.
Jännäridraama taitavan varkaan pakomatkasta saa unohtamaan ajankulun – arviossa Roofman
ELOKUVA | Kun viranomaiset ovat perässä, on keksittävä ovelin mahdollinen piilopaikka. Mutta riittääkö se silloin, kun rakkaus vaatii vapautta ja läsnäoloa?
Kuolleet kohtaavat läheisiään ja saavat pohtia mennyttä ja tulevaa uudestaan – arviossa Eternity
ELOKUVA | Kuolemanjälkeisestä elämästä on tehty suuria ja pieniä elokuvia. Eternityssä tarjolla on rantamaailmaa, vuoristomaisemia, Pariisia ja 1930-luvun Saksaa.