Robert De Niro ja Leonardo DiCaprio. Kuva: Melinda Sue Gordon / Apple TV+

Heti kärkeen pitää sanoa, että nyt ei voi muuta kuin kiittää ja kumartaa: Martin Scorsesen ohjaama Killers of the Flower Moon on upea elokuva, täydellinen onnistuminen. Kaikki toimii, käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus, näyttelijätyö – ja jo nyt voi ennustaa, että elokuva tulee saamaan läjäpäin Oscar-palkintoja.

Killers of the Flower Moon -elokuvan tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden taakse, 1920-luvun Yhdysvaltoihin, öljyllä vaurastuneen osage-heimon maille Oklahomaan. Heimon rikkaudet houkuttavat seudulle väkeä, valkoihoisia, jotka pyrkivät saamaan osansa öljyrahoista, kuka milläkin keinoin. Osa nyhtää palveluksistaan osageilta ylihintaa, osa pyrkii naimisiin heimon naisten kanssa – ja kaikkein brutaaleimmat syyllistyvät hirmutekohin.

Elokuva perustuu karmeisiin tositapahtumiin, 1910–1930-luvuilla tapahtuneisiin heimon jäsenten murhiin, joita liittovaltio alkoi selvittää vasta vuosia myöhemmin. Myös elokuvan keskeiset henkilöhahmot perustuvat todellisiin historiallisiin henkilöihin.

Tarina seuraa ensimmäisestä maailmasodasta palaavaa Ernest Brukhartia (Leonardo DiCaprio), joka saapuu enonsa William Halen (Robert De Niro) taloon, ja saa ohjeita elämässä pärjäämiseen ja vaurastumiseen. Aivan olennainen menestysresepti on löytää itselleen puoliso osage-heimosta.

En voi kyllin ihailla sitä, miten elokuvan teemat punotaan osaksi elokuvaa jo elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa – ja miten ne pidetään kasassa katkeraan loppuun saakka. Scorsese ja kokenut käsikirjoittaja Eric Roth ovat laatineet erinomaisen käsikirjoituksen David Grannin tietokirjan pohjalta. He ovat luoneet kiinnostavat henkilöhahmot ja syvällisen kertomuksen, taiteellisen kokonaisuuden, jollaista vain harvoin pääsee elokuvissa kokemaan.

Kyseessä on suuri kertomus miehistä, joiden moraali on kutistunut pieneksi – ja katoaa tarinan edetessä aivan olemattomiin. Elokuva kertoo ihmisistä, joiden elämää ohjaa silkka ahneus, rahan ja omaisuuden haaliminen itselle. Ajatusmalli, jonka vuoksi kaikki muut voidaan uhrata, jopa murhata.

Ahneus ei ole elokuvan ainoa teema. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, mitä tarkoittaa rakenteellinen rasismi, voi mennä katsomaan tämän elokuvan. Elokuva on käänteinen lännenelokuva, vanhojen, ”klassisten” länkkäreiden vastakohta.

Valkoisten rikoksia alkuperäiskansoja vastaan on toki elokuvissa nähty ennenkin, mutta Killers of the Flower Moon onnistuu poikkeuksellisen oivaltavasti. Elokuva näyttää varsin pätevästi, että murhia tehtiin ja niiden selvittäminen oli hidasta, koska osage-heimon jäseniä ei pidetty samassa arvossa kuin valkoihoisia ihmisiä.

* *

Scorsese on koko ikänsä tehnyt elokuvia pahoista miehistä, yleensä amerikanitalialaisen mafian jäsenistä. Nyt ympäristö ja kulttuuri on hänelle vieraampi, mutta ohjaajan näkemys tuntuu olevan entistä selkeämpi. Elokuvassa ei nähdä kliseisiä roistoja tai pahiksia, vaan ihmisiä, joista pahuus ei näy päälle.

Robert De Niron näyttelemä William Hale on erityisen kammottava hahmo, sillä hän tekeytyy hyväntekijäksi, osage-heimon ikiaikaiseksi ystäväksi. Hale manipuloi ja ohjailee ihmisiä kuin marionetteja ja on sairaalloisen ahne – vaikka ei itse varakkaana miehenä edes näyttäisi tarvitsevan enempää rikkauksia.

Hale on myös luotettava sukulaismies, jonka ohjeita hieman yksinkertaiselta vaikuttava Ernest uskoo silloinkin, kun eno aivan selkeästi ohjeistaa toimimaan Ernestin omia etuja vastaan.

Leonardo DiCaprion näyttelemä Ernest onkin hahmona poikkeuksellisen kiinnostava. Vaikka näemme hänet enonsa johdatuksella luisumassa kohti suurempaa pimeyttä, hän ei koko elokuvan aikana vaikuta pahalta ihmiseltä. Uskomme hänen rakastavan Mollie-vaimoaan (Lily Gladstone), sillä mies itsekin näyttää uskovan niin.

Vaikka De Niro ja DiCaprio tekevät keskeiset elokuvan roolihahmot uskottavasti, on myönnettävä, että heidän tähtistatuksensa hieman häiritsi itseäni. Heidät on nähty niin monissa rooleissa, että katsoja tajuaa heidän näyttelevän. De Niron roolihahmon kannalta tämä oikeastaan on etu, sillä hänen hahmonsakin teeskentelee, pyrkii salaamaan todelliset tarkoitusperänsä. DiCaprio sen sijaan on katsojan silmissä vain tyhmäksi tekeytyvä DiCaprio.

Upeinta näyttelijätyötä elokuvassa tehdäänkin muissa rooleissa, joissa tähteyden painolastia ei ole. Kaikki muut elokuvan henkilöt ovat niin luontevan uskottavia, että melkein voisi kuvitella heidän ilmestyneen valkokankaalle todellisesta elämästä sadan vuoden takaa.

Erityisen kiitoksen voi osoittaa Mollien roolia näyttelevälle Lily Gladstonelle. Scorsese on leimallisesti miesten ohjaaja, ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta hänen elokuviensa tärkeimmät henkilöhahmot ovat yleensä olleet miehiä. Naishahmot ovat jääneet hänen elokuvissaan ohuemmiksi ja naisten motiivit toisinaan käsittämättömiksi.

Myös Gladstonen Mollie jää katsojille osittain etäiseksi, emmekä aivan varmasti voi tietää, miksi hän niin luottaa puolisoonsa. Tämä ei kuitenkaan ole elokuvalle haitaksi, vaan tuo siihen lisää, sillä lopulta näemme elokuvan kuvaaman maailman juuri Mollien kautta. Ymmärrämme, että Mollie näkee jo ensi silmäyksellä todellisen Ernestin, mutta haluaa uskoa hänestä parasta. Ihmisillä on taipumus toivoa ja luottaa. Ja Mollie luottaa viimeiseen asti.

Myös sivuosa-Oscareita voisi käydä jakelemassa suunnilleen kaikille elokuvassa vilahtaville henkilöille, sillä niin oivallisesti elokuvaan on piirretty kiinnostavia hahmoja. Muutama osuva repliikki ja taitava näyttelijätyö riittävät kertomaan, miten jotkut tarinan henkilöistä ovat päätyneet rikoksen poluille, kuka juoppouttaan, kuka taas köyhyydestä ja kurjuudesta päästäkseen – ja mahtuupa joukkoon joku paatunut psykopaattikin.

Mollie (Lily Gladstone) rakastuu Ernestiin (Leonardo DiCaprio), vaikka oivaltaa tämän luonteen jo ensisilmäyksellä. Kuva: Melinda Sue Gordon / Apple TV+

* *

Scorsesen edellinen elokuva, The Irishman (2019), oli itselleni pettymys, ja sitä katsoessani jopa ajattelin, että Scorsese on jo menettänyt otteensa ohjaamiseen.

Ilokseni voin nyt todeta olleeni väärässä: Scorsesen ohjaajan taidot eivät ole kadonneet minnekään, päinvastoin. Killers of the Flower Moon kuuluu ehdottomasti Scorsesen parhaiden elokuvien joukkoon, enkä lähde väittämään vastaan, jos joku sanoo elokuvaa jopa Scorsesen kaikkien aikojen parhaaksi.

Elokuva on kestoltaan majesteettinen, 206 minuuttia, eli lähes kolme ja puoli tuntia. Varmasti elokuvasta olisi saanut lyhyemmänkin, mutta olen kiitollinen siitä, että elokuvaa ei ole lähdetty typistämään. Jokainen minuutti kantaa.

Valkokankaalla nähtävät tapahtumat eivät mieltä ylennä, mutta elokuva itsessään on niin hieno, että sen ei haluaisi ollenkaan loppuvan. Aivan loppumetreillä nähdään vielä rohkea tyylilajin vaihto, ironinen muistutus siitä, että elokuvaa tässä katsellaan.

Ja tietenkin Killers of the Flower Moon -elokuvaa katsoo kyynelsilmin jo senkin vuoksi, että ohjaaja Scorsese on pian jo 81-vuotias. En tiedä, kuinka monta elokuvaa Scorsese vielä ehtii tehdä, mutta ainakin hän on onnistunut tuomaan uusimpaan elokuvaansa kaiken kokemuksensa, taitonsa ja näkemyksensä – ja näin saimme häneltä vielä tämänkin mestariteoksen.

Kaarina Lehtisalo

* *

Äänestä meitä!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit äänestää meitä 2.11.2023 asti osoitteessa www.kulttuurigaala.fi/yleisoaanestys. 

Suomi juhlii kulttuurin tekijöitä ja -tekoja Kulttuurigaalassa, jonka Yle TV1 lähettää suorana lähetyksenä 24.11.2023.

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua