Sam Mendesin maailmansotadraama Taistelulähetit – 1917 on teknisesti loistelias, mutta pinnallinen

Elokuva-arvostelu: Kuvaaja Roger Deakinsin ”yhden oton” tekniikka imee katsojan mukaansa ensimmäisen maailmansodan länsirintaman painajaista kuvaavassa elokuvassa.

Brittiläisen ohjaajan Sam Mendesin uutuuselokuva Taistelulähetit – 1917 sijoittuu ensimmäisen maailmansodan länsirintaman painajaismaisemiin huhtikuussa vuonna 1917. Kaksi taistelulähettiä, Tom Blake (Dean-Charles Chapman) ja William Schofield (George MacKay) saavat tehtäväkseen viedä brittikenraalin (Colin Firth) kirjallisen käskyn seuraavan aamun hyökkäyksen perumisesta, sillä 1 600 brittisotilasta on vaarassa joutua saksalaisjoukkojen ansaan.

Elokuva on saanut inspiraationsa ohjaaja Sam Mendesin oman isoisän sotakokemuksista ensimmäisessä maailmansodassa. Elokuva ei kuitenkaan pohjaudu tositarinaan, eivätkä elokuvan roolihahmot todella eläneisiin henkilöihin.

Taistelulähetit sai maailmanensi-iltansa joulukuussa, ja ehti mukaan kisaamaan sekä Golden Globe -pysteistä että Oscareista – ja näillä mittareilla Taistelulähetit on yksi tämän hetken kovimpia elokuvatapauksia. Elokuva sai jo parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkinnon, ja ohjaaja Sam Mendes voitti parhaan ohjaajan palkinnon. Vedonlyöntisivustojen ja kriitikkokyselyiden perusteella samanlaista saalista odotetaan myös helmikuun Oscar-gaalassa.

Taistelulähetit on kaikkiaan kymmenen Oscar-palkinnon ehdokas, ja aika moni näistä ehdokkuuksista on ns. ”tärkeissä” kategorioissa. Ehdokkuuksien joukossa on mm. parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen, alkuperäiskäsikirjoituksen, tuotantosuunnittelun (eli lavastuksen) ja kuvauksen palkinnot.

Kaikista näistä palkinnoista en menisi takuuseen, mutta ainakin yhtä Oscar-palkintoa Taistelulähetit-elokuvalle pidän lähes sataprosenttisen varmana. Taistelulähetit-elokuvan kuvaaja, Roger Deakins, tullee saamaan toisen Oscarinsa – ainakin, jos Oscar-akatemia arvostaa sitä mittavaa suunnittelutyötä ja vaivannäköä, jonka tämän elokuvan kuvaaminen on vaatinut.

* *

Taistelulähetit-elokuvasta on jo etukäteen kohkattu harvinaisena ”yhden oton” elokuvana. Elokuva on siis tehty niin, että siinä ei näyttäisi olevan leikkauksia lainkaan, vaan kamera kulkee lähettien matkassa reaaliajassa. Tästä aikajatkumosta poikkeuksena on kohtaus, jossa siirrytään päivästä pitkälle yöhön, ja samalla hypätään useita tunteja eteenpäin. Muitakin leikkauksia elokuvassa on, mutta kohtaukset on editoitu niin, että leikkauksia ei huomaa (jos ei niitä erikseen tarkkaile).

Taistelulähetit-elokuvassa on siis yhden oton illuusiota, samaan tapaan kuin sen kuuluisimmissa edeltäjissä, Alfred Hitchcockin Köydessä (Rope, 1948) ja Alejandro GonzáIez Iñárritun Birdman-elokuvassa (2014). Näissäkin elokuvissa taitava kuvauksen suunnittelu ja editointi pitivät yllä mielikuvaa yhdellä otolla kulkevasta elokuvasta.

Taistelulähetit-elokuvan kuvauksen suunnittelu on kuitenkin ollut aivan omaa luokkaansa. Internet pursuaa jo nyt aihetta käsitteleviä videoita, joita kyllä suosittelen asiasta kiinnostuneita katsomaan – mutta ehkä kuitenkin vasta Taistelulähetit-elokuvan näkemisen jälkeen.

Kuvaaja Roger Deakins (etualalla) voittanee Taistelulähetit-elokuvasta toisen Oscar-palkintonsa. Ensimmäinen tuli elokuvasta Blade Runner 2049.

Seitsemänkymppinen kuvaaja Roger Deakins on todella kokenut ja arvostettu, ja hän on usein työskennellyt muun muassa Coen-veljesten elokuvissa. Nyt hän on tehnyt aivan hämmästyttävän työn Taistelulähettien kuvauksissa.

Valittu kerrontatapa on erittäin haastava tapa tehdä elokuvaa, varsinkin elokuvassa, jossa on valtava määrä näyttelijöitä ja avustajia. Kaiken lisäksi elokuvassa liikutaan paljon, juostaan ja uidaankin. Ajoituksen on täytynyt olla täydellinen, varsinkin aivan elokuvan lopun juoksukohtauksessa, jossa ympärillä räjähtelee. Samaan aikaan näyttelijöiden pitää näytelläkin – heille kokemus on varmasti ollut lähempänä teatterin kuin elokuvan tekemistä.

Tällaisessa kerronnallisessa ratkaisussa on hyvät ja huonot puolensa. Hyvää on se, että jotkut elokuvan jännittävät kohtaukset todella ovat henkeäsalpaavan jännittäviä. Kerronta imaisee katsojan mukaansa ja tuntuu siltä kuin itse olisi mukana kokemassa tapahtumia ”livenä”.

Valitettavasti tämä elokuvan hyvä puoli on myös elokuvan huono puoli, niin älyttömältä kuin se kuulostaakin.

Taistelulähetit-elokuvaa arvioidessa tuntee itsensä melkein taitoluistelutuomariksi, sillä tuntuu tarpeelliselta erottaa elokuvan tekninen ja taiteellinen taso toisistaan. Taiteellisuudella tarkoitan tässä tapauksessa elokuvan ideaa ja ajatusmaailmaa, joka elokuvasta välittyy.

* *

Sam Mendes on visuaaliseen puoleen keskittyvä taitava ohjaaja. Läpimurtonsa hän teki huikealla esikoiselokuvallaan American Beauty (1999), jossa kepeä, notkea kerronta tuki oivallisesti elokuvan ihmiskuvausta. Pohjana oli Alan Ballin nerokas käsikirjoitus.

Sittemmin Mendes ei olekaan saanut ihan yhtä hurmioitunutta ylistystä osakseen, joskin häntä on kiitetty tavanomaista parempien Bond-elokuvien ohjauksesta. Sekä 007 Skyfall (2012) ja 007 Spectre (2015) ovat hänen käsialaansa.

Ja nyt Mendes on tehnyt visuaalisesti huikaisevan sotaelokuvan Taistelulähetit, joka on ollut hänelle varmasti kiehtova tekninen haaste. Silti tämän teknisen valinnan myötä on jouduttu uhraamaan osa merkityksellisestä sisällöstä. Vaikka katsoja saadaan jännittämään lähettien puolesta, Taistelulähetit-elokuvasta on väistämättä tullut jossakin määrin kamerakuljetuksen spektaakkelia.

Vaikka tavallaan nautin elokuvasta, katsomisen jälkeen iski moraalinen krapula. Mitä oikein olinkaan saanut kokea?

Nautinko todellakin siitä, että sain tempautua mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin?

Jos kyseessä olisi ollut fantasiaelokuva fantasiasodasta, en varmasti olisi ollut millänsäkään. Olisin luultavasti pitänyt elokuvaa onnistuneena toimintaelokuvana. Mutta vaikka ensimmäisestä maailmansodasta on jo yli sata vuotta, sota oli kaikessa verisyydessään niin järjettömän brutaali, että todellakin tuntuu jollakin tapaa sopimattomalta katsoa elokuvaa, joka toimii kuin viihdejännäri.

Ei Mendesin elokuva suinkaan glorifioi sotaa millään tavalla. Mendesillä on selvästi tavoitteena tuoda esiin sodan järjettömyyttä sekä kuvin että sanoin. Tämä ei vain ihan vakuuttavasti onnistu. Ja pääsyynä on juuri elokuvaan valittu kerrontatekniikka, tämä loistelias ”yhden oton” kuvaus – joka kaikessa upeudessaan nakertaa elokuvan sisällön tasoa, keskittyy liiaksi jännitykseen ja visuaaliseen pintaan.

* *

Samaa ongelmaa on myös elokuvan tuotantosuunnittelussa, sillä elokuvan lavastus on hieno ja tyylikäs, todella vaivalla ja viimeisen päälle tehty. Kammottavat ruumiit, surkeat kylänrauniot, kaadetut kirsikkapuut. Kaikella tällä kuvastolla elokuvaan on luotu ensimmäisen maailmansodan ”tunnelmaa”, mutta samalla kaikki tämä on häiritsevällä tavalla esteettisiä. Kuin olisimme mukana viimeisen päälle hyvin suunnitellussa liveroolipelissä.

Elokuvan käsikirjoitus on loppujen lopuksi sisällöltään ohut, vaikkakin (sekin) ”teknisessä mielessä” onnistunut. Ei ole helppoa vangita katsojan mielenkiintoa kahdeksi tunniksi, kuljettaa tarinaa reaaliajassa niin, että elokuvaan ei vaadita oikeastaan kuin yksi leikkaus. Silti ihmetyttää, että elokuvan käsikirjoitus on vaivauduttu nostamaan Oscar-ehdokkaaksi, sillä tarinassa on myös paljon naiiveja piirteitä, eikä dialogikaan ihan häikäise.

William Schofield (George MacKay) nousee juoksuhaudasta viemään kenraalin käskyä.

Elokuvassa on liian kiire juosta eteenpäin, ja tämä tekee tarinastakin kovin pinnallisen sotakuvauksen. Muutama suvantokohtaus – siviilin kohtaaminen raunioiden keskellä, laulava sotilas – on väkinäisesti rakennettu. Ne on tarinaan kirjoitettu, koska jotakin tällaista pitää elokuvassa olla. Niistä ei välity aitoa tunnetta tai syvempää ymmärrystä.

Sama pintapuolisuus näkyy elokuvan näyttelijätyössä. Vaikka elokuvan näyttelijöissä ei ole mitään vikaa, ja varsinkin George MacKay on kaikessa totisuudessaan hyvin vakuuttava, ei tämä oikeastaan ole näyttelijöiden elokuva, vaan pääosassa on kameratekniikan tarjoama elämys.

* *

Loppujen lopuksi eniten itseäni jäi vaivaamaan se, että Taistelulähetit-elokuvan välittämä näkemys sodasta tuntuu jollakin tavalla vanhanaikaiselta. Ikään kuin sadan vuoden takaiset, Mendesin isoisän aikalaiskäsitykset olisivat jääneet elokuvan sisään aikakapselissa. Tämä näkyy tietysti myös siinä, miten saksalaisia elokuvassa kuvataan. He ovat selkeästi vihollisia, epäluotettavia, hanakoita tappamaan kaikki. Vihollisia, ei ihmisiä.

Mikä mahtaakaan lopulta olla Taistelulähetit-elokuvan sanoma?

Se voisi olla: velvollisuus ennen kaikkea, vaikka henki menisi.

Kuulostaa tavallaan kauniita. Ajatus sopii myös minkä tahansa lipunheilutuksen taustalle. Tällä samalla ajatuksella on kautta aikain houkuteltu nuoria miehiä kuolemaan kaikkiin mahdollisiin rähinöihin.

Mutta kyllä, edelleenkin myönnän, että katsoin elokuvaa vaikuttuneena ja liikuttuneenakin. Ja pelkäänpä, että elokuva myös voittaa kaikki mahdolliset Oscar-palkinnot.

Jos haluaa nähdä ensimmäisestä maailmansodasta jännittävän elokuvan, niin Taistelulähetit on juuri sellainen. Jos taas haluaa nähdä ensimmäisestä maailmansodasta todella hyvän elokuvan, niin silloin on syytä katsoa Stanley Kubrickin ohjaama Kunnian polut (Paths of Glory, 1957) – sen paremmin sodan järjettömyyttä ei ole kuvattu missään.

Kaarina Lehtisalo

Taistelulähetit – 1917

(1917)

Ohjaus: Sam Mendes
Käsikirjoitus: Sam Mendes, Krysty Wilson-Cairns
Pääosissa: George MacKay, Dean-Charles Chapman, Mark Strong, Benedict Cumberbatch, Colin Firth
Ikäraja: K16
Kesto: 1 h 59 min
Ensi-ilta: 24.1.2020

Elokuvaa esitetään Finnkinon teattereissa.

Pin It on Pinterest

Share This