Ralph Fiennesin lempeä lääkäri on parasta, mitä kauhuelokuvissa on vuosiin tapahtunut – arviossa 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli

Ralph Fiennes on Kelson. Kuvat: Columbia Pictures

24-vuotiaan elokuvasarjan pitäminen kiinnostavana ja relevanttina ei ole helppo tehtävä, mutta 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli lunastaa paikkansa sekä modernina kauhuteoksena että zombileffasarjan kruununjalokivenä.

Luutemppeli jatkaa suoraa siitä, mihin edeltäjänsä, 28 vuotta myöhemmin (2025) tarinan jättää. Kasvattikylänsä ja kotinsa jättänyt nuori Spike (Alfie Williams) on lähtenyt yksin seikkailemaan zombiviruksen saastuttamassa Englannissa ja törmää Sir Lord Jimmy Crystaliin (Jack O’Connell) sekä tämän seuraajakuntaan, Sormiin. Spike onnistuu lunastamaan paikan Sormissa, ja siinä samalla menettää oman persoonansa: Sormet imitoivat johtajaansa käyttämällä samanlaisia kolmiraitaverkkareita, tämän hiustyyliä matkivia peruukkeja, ja vanha nimi vaihtuu Jimmy-nimeen tai sen mukaelmaan.

Kristinuskosta kumpuavien teemojen ja estetiikan käyttäminen on yksi 2020-luvun kauhua leimaavia erityispiirteitä, eikä Luutemppeli ole tässä asiassa poikkeus. Kulttijohtajana Jimmy muokkaa omaa sekä seuraajiensa todellisuudenkäsitystä pohjaten omaan lapsuuteensa pikkukylän katolisen kirkkoherran lapsena, mutta risti on pyörähtänyt ylösalaisin ja Jumala vaihtunut Saatanaan, Vanhaan Vihtahousuun (eng. Old Nick).

Vihtahousun lapsena itseään pitävän Jimmyn uusi uskonto pohjaa hänen lapsuuden muistoihin normaalista maailmasta ennen zombiviruksen leviämistä Englannissa (muu maailma jatkaa normaalia elämää). Tarinoissa vilahtelevat niin Teletapit kuin Jimmyn veristä ja armotonta maailmankuvaa tukevat vääristyneet uskonnolliset sepitteet ja termitkin – ihmisten kiduttaminen mitä kamalimmilla tavoilla on ”laupeudenteko”, jonka määrää Jimmyn pään sisällä puhuva Vihtahousu.

* *

28 päivää myöhemmin -elokuvasarja ei ole koskaan kavahtanut eksplisiittisen goren näyttämistä, ja Luutemppeli jatkaa samalla linjalla. Edeltäjäänsä nähden Luutemppeli on kuitenkin suorastaan siisti, vaikka päitä revitään irti selkärankoineen päivineen ja raajat irtoavat yhtä heppoisesti kuin Barbie-nukeilta konsanaan. Syynä lienee se, että toisin kuin verisissä kauhuelokuvissa tyypillisesti, 28 päivää myöhemmin -elokuvissa veriset ja raa’at kohtaukset on pyritty oikeuttamaan elokuvien maailmaan sopivalla realistisuudella. Tietenkin verenhimoiset zombit purevat niskoja poikki, sillä se on niiden luonne. Tietenkin verta lentää, kun ihmistä puukottaa valtimoon kuolinkamppailun lomassa. Tietenkin sekaisin olevat kulttijohtajat laittavat seuraajansa nylkemään viattomia ihmisiä elävältä, koska miten muuten sekaisin olevat kulttijohtajat voisivat kylvää kauhua elossa olevaan väestöön ja vallata heidän maatilansa.

Vastapainonsa verelle ja suolenpätkille tuo tohtori Ian Kelson (Ralph Fiennes), joka on ottanut elämäntehtäväkseen siivota luonnosta niin ihmisten kuin zombienkin ruumiit. Kelsonin pihalleen rakentamat viritelmät näyttävät hurjilta ja tuovat auttamatta mieleen jonkin sortin kotikrematorion, mutta tuhkaksi jauhamisen sijaan luut päätyvät massiiviseen luutarhaan, jonka korkeat luupylväät muistuttavat kaukaa katsottuna erehdyttävästi koivupuita. Pylväiden keskelle Kelson on kasannut sadoista pääkalloista koostuvan, reilun kymmenisen metriä korkean tornin.

Jack O’Connell on Sir Lord Jimmy Crystal.

* *

Kelson on eksentrinen hahmo mutta tervetullut tuulahdus raikasta ilmaa muuten synkkään, toivottomaan ja veriseen maailmaan. Hahmo on tuttu jo edeltävästä elokuvasta, jossa Spike uhmaa isäänsä salakuljettamalla sairastavan äitinsä saarella asuvan kotikylänsä ulkopuolelle lääkärin löytämisen toivossa. Lääkäri, Kelson, löytyy, mutta Isla-äidin sairautta ei voi parantaa. Äidin pääkallo nousee kallotornin huipulle Spiken sinne asettamana.

Onkin sopivaa, että Kelsonin johtotähdeksi uudessa maailmanjärjestyksessä on muodostunut vanha latinankielinen sanonta memento mori.

Muista kuolevasi.

Kulttijohtaja Jimmyn raaka ja Kelsonin humanistinen maailmankuva törmäävät, kun yksi Sormista näkee Kelsonin kaukaa ja uskoo tämän olevan Vanha Vihtahousu: iho on keltainen (jodisalvasta, joka pitää viruksen loitolla) ja hän on onnistunut kesyttämään zombilauman alfan, hurjan Samsonin (puhallinputkella ammutulla morfiininuolella on jotain tekemistä asian kanssa).

Jimmykin vakuuttuu näkemästään, eikä jätä Kelsonille muuta vaihtoehtoa kuin lähteä mukaan tämän harhakuvitelmiin.

Chi Lewis Parry on Samson.

* *

Empatia, inhimillisyys ja hyväntahtoisuus ovat perinteisesti olleet kauhuelokuvissa teemoja, jotka nähdään heikkouksina. Siksi onkin suorastaan raikasta nähdä lihaksikas ja perinteisen maskuliininen Kelson yrittämässä ymmärtää ja jopa parantaa Samson raivoviruksen kourista, puhumassa luonnon kauneudesta ja ihmisyyden hyvistä puolista. Kelson tanssii iloisena ja kaivatessaan menetettyä elämäänsä, Kelson arvostaa rauhaa ja hiljaisuutta. Kelson uskoo raivoviruksen olevan parannettavissa oleva sairaus.

Kontrasti elokuvasarjan ensimmäisten osien (28 päivää myöhemmin ja 28 viikkoa myöhemmin) kyynisyyteen on valtava. Ralph Fiennes loistaa jokaisessa kohtauksessaan jättäen varjoonsa jopa Jack O’Connellin kaltaisen loistonäyttelijän.

Luutemppelin visuaalisessa toteutuksessa korostuvat Kelsonin arvostamat rauha ja hiljaisuus: kuvaaja (eng. cinematographer) Sean Bobbittin laajat ja viipyilevät maisemakuvaukset antavat oivasti osviittaa miljöön ja esimerkiksi luutarhan koosta samalla korostaen sitä, miten merkittävän vähäpätöinen yksittäinen ihminen on maailmassa, jossa suurin uhka ei ole raivoviruksen kourissa oleva zombi vaan toinen ihminen.

Aisha Benahmed

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua