Silloin tällöin tulee vastaan elokuva, joka jää elämään verkkokalvoille pitkään sen katsomisen jälkeen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Céline Sciamman Nuoren naisen muotokuva on tällainen elokuva. Sen jokainen otos on tarkkaan harkittu ja maalauksellinen, kuten kuuluukin elokuvassa, joka pyörii muotokuvan ympärillä.

1700-luvun lopulla Ranskan Bretagnessa Marianne (Noèmie Merlant) saapuu veneellä saarelle tehtävänään maalata kreivittären tyttärestä muotokuva tulevaa sulhasta varten. Ongelma on, että tytärtä Héloïsea (Adèle Haenel), ei mallina istuminen kiinnosta tällaista tarkoitusta varten, ja hän on saanut jo yhden taiteilijan karkotettua saarelta. Mariannen tulee siis maalata muotokuva salaa ja tutkia Héloïsea tarkkaan heidän yhteisillä kävelyillään saaren rantoja pitkin.

Sciamma rakentaa tarinansa sanoja säästellen ja kuvia käyttäen. Sen lisäksi mitä näytetään, on olennaista myös se, mikä jää kuvan ulkopuolelle. Bretagnelaista saarta olisi helppo verrata Ihmenais-sarjakuvan myyttiseen Themysciraan, jossa amatsonit elävät ilman patriarkaatin kahleita, tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Sciamman saari ei kuitenkaan ole vapaa muusta maailmasta, vaan miesten maailma on jatkuvasti läsnä, vaikkei heitä valkokankaalla näykään kuin ohimennen.

Nuoren naisen muotokuvassa saari on vain väliaikainen hengähdyspaikka muulta maailmalta, mutta naisena olemisen rajoitteet eivät unohdu hetkeksikään. Marianne on onnistunut luomaan jokseenkin itsenäisen elämän taidemaalarina, mutta ei pysty etenemään miehisellä alalla kuten tahtoisi. Héloïsea odottaa avioliitto Italiassa miehen kanssa, jota hän ei ole koskaan tavannut.

Mariannen ja Héloïsen suhde syvenee, mutta voiko sillä olla tulevaisuutta saaren ulkopuolella? Kartanon palvelijan, Sophien (Luàna Bajrami), elämä on myös vaarassa mennä raiteiltaan tuntemattoman miehen ansiosta.

Naisten rajallisista vaihtoehdoista huolimatta Nuoren naisen muotokuva ei ole elokuva kärsimyksestä, vaan sääntöjen venyttämisestä ja oman elämän muokkaamisesta sellaiseksi, jota saattaa elää mieluummin kuin kuolla.

Céline Sciamma käyttää kaikki keinot, joiden vuoksi elokuva on oma taiteenlajinsa. Musiikkia käytetään säästeliäästi, mutta tehokkaasti. Käsikirjoitus ja kuva pelaavat yhteen. Näyttelijäsuoritukset ovat hienovaraisia ja upeita. Erityisesti Héloïsea esittävä ilmeikäs Adèle Haenel on valloittava. Puvustus on tarkkaan mietitty ja hillityn näyttävä (huomatkaa muun muassa taiteilijan mekon valtavat taskut, joihin mahtuu piilottamaan piirustusvälineet). Claire Mathonin kuvaus on henkeäsalpaavaa, eikä leikkaustakaan voi moittia. Aivan kaikki on kohdallaan.

Riikka Oksanen