Pinkistä unelmasta harmaaseen todellisuuteen – arviossa Greta Gerwigin Barbie

Barbie (Margot Robbie) ja Ken (Ryan Gosling). Kuva: Warner Bros Entertainment

Greta Gerwigin ohjaamassa Barbie-elokuvassa nimikkonukkeja tuottavan Mattel-yrityksen toimitusjohtaja vastaa kysymykseen barbiemaailman todellisuudesta ja mahdollisesta rinnakkaisuniversumista: ”Se on kuin pieni kylä Ruotsissa”.

Mikäli naapurimaastamme löytyy tosiaankin Barbiemaailmaa vastaava kylä, haluan muuttaa sinne ja heti! Siellä on naispresidentti, naisten muodostama korkein oikeus, naisia dj:nä, roskakuskeina, ja Nobel-palkittuina kirjailijoina. Ambulanssit ovat pinkkejä, aamiaiseksi on sydämenmuotoisia vohveleita, ja joka ilta on tyttöjen ilta – give it to me.

Epäilen, että jos ei jokaisella niin ainakin suurimmalla osalla tytöistä ja naisista on vähintäänkin ristiriitainen suhde Barbieen. Nukke edustaa täydellisyyttä, jota kukaan ei voi saavuttaa mutta jota pitää tavoitella koko ajan. Barbie on rikas, kaunis ja vartaloltaan täydellinen, tavoittelee unelmiaan ja saavuttaa ne kaikki. Barbiella on aina hyvä päivä.

Kliinisen täydelliseksi hiottu nukke ei ole se naiskuva, jota kovinkaan moni haluaisi pitää idolinaan 2020-luvulla. Olinkin siksi positiivisesti yllättynyt kaikesta pinkin määrästä, jota katsojat olivat pukeneet päälleen elokuvan ennakkoesitystä varten: tänne oli tultu nauttimaan.

Barbiemaailmassa ei ole oikeita peilejä, mutta se ei estä Margot Robbien loistoa. Kuva: Warner Bros Entertainment

* *

Ja nautintoa tämä vallan erinomainen elokuva tarjoaa. Margot Robbie esittää nimiroolia, Barbiea, jonka elämä Barbiemaailmassa alkaa mennä vikaan ja jonka pitää lähteä Tosimaailmaan korjaamaan asia. (Tosimaailmaan päästään autolla, tandempyörällä, retkiautolla, avaruusraketilla, veneellä, lumiskootterilla ja rullaluistimilla – jokaisen kulkuneuvoon kuuluu oma, tyylikäs asunsa.) Se ei suju niin helposti kuin Barbie luulee, ja loppujen lopuksi molempien maailmojen tasapaino ja tulevaisuus ovat uhattuina.

Nimikkoroolin Barbie on Stereotyyppinen Barbie (”Olen se Barbie, jota mietit, kun joku sanoo ’ajattele Barbiea!’”) eli toisin sanoen Mattelin ensimmäinen Barbie-nukke, jolla ei ole ammattia eikä mitään muita unelmia kuin olla täydellinen ja kaunis. Siinä Barbie on kyllä tosi hyvä, oman arvonsa tunteva ja silti vaatimaton. Elokuvan toinen päähenkilö on Ryan Goslingin esittämä Ranta-Ken, joka on Barbien poikaystävä ja jonka työ on ranta. Ei surffaus, ei hengenpelastus, vain ranta.

Sekä Robbie että Gosling hoitavat roolinsa täydellisesti. Robbie esittää sydämellistä ja naiivia Barbieta ihanasti ja tuo juonen kehittyessä hahmoon syvyyttä ja tietoisuutta maailmasta – tai maailmoista – ja niiden ongelmista.

Gosling tekee huikaisevan suorituksen epävarmana ja omaa paikkaansa hakevana Keninä, joka jumaloi Barbieta ja maata tämän korkojen alla. Haluan nähdä Goslingin vähintään Oscar-ehdokkaiden joukossa, mielellään palkintopystiä pitelemässä. Tästä minut tosin riitti vakuuttamaan jo elokuvan markkinoinnissa käytetty I’m Just Ken -musiikkivideo.

* *

Kysymys Kenin paikasta maailmassa liittyy myös elokuvan opetukseen. (Barbien ikäraja on K7, ja totta kai lastenelokuvissa pitää olla opetus.) Barbiessa se on: ”Sinä riität, juuri sellaisena kuin olet.” Tämän viestin elokuva ainakin yrittää kertoa – toki voi kyseenalaistaa, kuinka vahvasti massiivinen Hollywood-produktio täydellisine näyttelijöineen voi siinä onnistua.

Elokuvassa on muutama tunteelliseksi ja inspiroivaksi tarkoitettu puheenvuoro, jotka kyllä ovat täyttä asiaa mutta tuntuvat irrallisilta, koska menevät ohi liian nopeasti. Masennuksesta, kuolemasta ja naisena olemisen mahdottomuudesta ammentavat puheenvuorot ihme kyllä sopivat pinkillä kyllästetyn elokuvan juoneen, mutta elämää mullistavat monologit olisivat kaivanneet enemmän pohjustusta. Nyt kontrasti on yhtä kova kuin säihkyvän Barbiemaailman ja pölyisen Tosimaailman välillä.

Vaikka ennakko-odotukseni Barbiea kohtaan olivat huipussaan, en ollut varautunut siihen, kuinka avoimesti Mattelia piikitelllään elokuvassa niin miesvallasta kuin vuosien varrella nähdyistä oudoista nukeista. Enkä siihen, että kertojaääni (Helen Mirren) toteaa huomautuksena elokuvatuottajille, että Margot Robbie ei ole oikea roolivalinta hahmoksi, joka itkee sitä kuinka ei ole kaunis. Neljäs seinä kaadetaan elokuvassa useaan otteeseen, sujuvasti ja humoristisesti, mikä sai yleisön nauramaan ääneen.

Leffaintoilijaa ilahduttavat myös viittaukset useaan klassikkoelokuvaan, alkaen alun 2001: Avaruusseikkailu -viittauksesta aina Kummisedän esiintymiseen valkokankaalla. Ehkä tämä alleviivaa sitä, että myös pinkki komedia voi olla yhtä ”oikea” elokuva kuin leffadudejen ylistämät klassikot?

Visuaalisuutensa puolesta Barbie on kuitenkin aivan omassa sarjassaan; lavasteet tiettävästi vaativat niin paljon pinkkiä maalia, että siitä tuli maailmanlaajuisesti pulaa. Barbie onkin todellinen estetiikan riemuvoitto. On myös ilahduttavaa, miten paljon elokuvassa on kiinnitetty huomiota leikkiin: Barbiemaailmassa rannan hiekka ja aallot ovat kovaa muovia, autot ajavat itseään ja pyörivät onnettomuuksien sattuessa ilmassa kuin näkymätön käsi pyörittäisi niitä. Eikä taloissa ole seiniä, mutta niihin kuljetaan silti oven kautta.

* *

The New Yorker -lehden mukaan Barbie on vasta ensimmäinen Mattelin suunnittelemista monista kymmenistä leluihin pohjaavista elokuvista – fakta, joka sai Helsingin Sanomien Sakri Pölösen surkuttelemaan Hollywoodin alennustilaa.

Oli Hollywoodin tilasta ja tulevaisuudesta mitä mieltä tahansa, ei voi kiistää, etteikö Barbie olisi hyvä elokuva. Se on hauska, näyttävä ja taidolla tehty. Vahvasti komedian genressä pysytellen se onnistuu ravistelemaan katsojiaan pohtimaan elämää ja omia tavoitteita. Toivottavasti se onnistuu myös välittämään positiivisen viestinsä katsomossa istuville nuorille tytöille: sinä riität, juuri sellaisena kuin olet. Ja tosiystävät tukevat sinua aina, oli kyse sitten pienestä vallankumouksesta tai gynellä käymisestä.

Elsa Lindström

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua